Eagle Seagull: The Year Of The How-To Book

PIAS

Amerikan Yhdysvaltojen keskilännen Nebraskasta ponnistava Eagle Seagull ei kuulosta lainkaan siltä kuin olisin voinut keskiläntisestä popyhtyeestä kuvitella, mutta eipä toisaalta of Montrealkaan kuulosta järin mielikuvageorgialaiselta. Näillä kahdella on myös muuta yhteistä, nimittäin monipuolisen barokkisen ja pompöösin ilosanoman levittäminen tavallisentylsän indienuorison parissa. Paikoin todella kaunista, haikeaa ja elokuvamaistakin popmusiikkia luovan nebraskalaisviisikon musiikilliset vaikutesuuntimat on tarkasti kohdistettu kuninkaallisiin Kanadaan ja tämän lähisukulaiseen Iso-Britanniaan, mutta ehtii se siinä välissä käydä tuiki tavanomaisissakin sfääreissä – kuten nimensä kaksi laitaa.

Eagle Seagullista tulee mieleen esimerkiksi sellainen monipuolinen yhtye kuin Arcade Fire, koska Eli Mardockin johtaman yhtyeen peruskaava on yksinkertainen: rockia, poppia ja sinfoniaa. Yhtälöstä johtuen musiikillisesti mielessä käy monet 70-luvulla glam-liitteellä varustetut artistit – tai kabareet, joissa höyhenpuuhkalla koristautunut ekstrovertti falsettilaulaja hakkaa nuorisolle pianostaan uusinta muotivillitysilosanomaa – mutta toisaalta laulajan paljastuessa partakarvaiseksi pitkäkuontaloksi, joka olemuksensa puolesta sopisi paremmin soittamaan jurnuttavaa kitararockia, ymmärtää mistä kumpuaa muutaman hauraanhitaan biisin synkeä epätoivo.

Juuri tämänlaisessa monipuolisuudessa Eagle Seagull vakuuttaa. Se osaa olla juhlavan pompöösin megalomaaninen sinfoniaorkesterilla varustettu nynnypopjoukkio, se osaa olla tanssilattian nykivällä liikkeellä täyttävä suoraviivainen tanssirockyhtye (Twenty Thousand Light Years on silkkaa Franz Ferdinandia) ja se osaa myös olla sydäntäsärkevän rumankaunis, jollaisten biisien (esim. I Don´t Believe In Wars But I Do Believe In Uniforms) laulajista on ennenkin noustu kulttifiguureiksi – etenkin jos tekstit ovat hyviä niin kuin tässä tapauksessa pääsääntöisesti ovat: biisit ovat lämpimän tarttuvia, vaikka teksteissä on jäätävää kalseutta.

Eli monipuolisuudessaan mahtava levy? Ei ihan niinkään. Massiiviseksi paisuva vähän vajaan tunnin mittainen 12-biisinen on kyllä täynnään hienoja popteoksia (joilla monella on turhan pitkä nimi), mutta albumina The Year Of The How-To-Book ei samalla tavalla toimi. Kokonaisuus tuntuu liian täyteen ahdetulta pötköltä, jossa ei ole tilaa hengittää siihen tapaan kuin olisi tarvetta. Mutta muutamaan pätkään pätkittynä vakuuttavaa tavaraa, etenkin kun yhtyeen esikoinen oli niin mitäänsanomaton. Huolenaiheeksi nousee vain se, että olleessaan niin paljoa, en aina hahmota mitä Eagle Seagull oikeastaan on.