Kehä 4: 12 kuvaa

Plastic Passion

Ne reilut puoli miljoonaa suomalaista, jotka asuvat maan ainoassa kaupungissa tietävät että Kehä III:n ulkopuolella on pelkästään juntteja eikä muutenkaan mitään tärkeää saati mielenkiintoista, ainakaan niin kauan kuin pysytään Suomen rajojen sisäpuolella. Myös Kehä 4 on Kehä kolmosen ulkopuolella, ja yhtyeen nimi onkin useassa suhteessa oivallinen. Jaa miksi? No esimerkiksi siksi, että kun suomipopin melankolia yhdistyy angloamerikkalaiseen rouhevuuteen, kitaranäppäilyn rinnalla kuullaan jopa säröä, komppi on määrämittaista tasalautaa, grooven virkaa ajaa kertsiin tungettu urku ja kaikki noin yleisesti on oikein helkkarin mallikkaasti sille piirretyllä paikallaan ollaan Kehä 4:n kakkoslevyn parissa, joka taloksi muutettuna olisi pakettitalo, jonka eteisen seinällä roikkuva pahka kuvaa villiä irrottelua tavanomaisesta.

12 kuvaa on ilmeisesti edeltäjäänsä vauhdikkaampi ja se on varmasti ollut oikein hyvä valinta. Rockaavampi ote peittää tietyt puutteet paremmin kuin kepeämpi popittelu, vaikkei yhtyeellä sillä alueella varsinaisesti mitään ongelmia ole – levyn muutamat slovareiksi laskettavat kappaleet suhahtavat mukavasti ja kivuttomasti ohi. "Aikuiseen makuun" sanoisi musiikin automaattiluokittelija, ja se on oikein. Tämä on sitä leimallisesti suomalaista keskitien pop- tai rockmusiikkia, jota kuulee tässäkin maassa useammalta paikallisasemalta, ja josta kukaan ei oikein erityisemmin pidä mutta joka ei aiheuta vastalauseita – kaikki ovat varmoja, että kyllähän tätä joku kuuntelee, vaikka yhtään ei vielä mistään ole löytynyt. Classic shit, niinkuin keskilännen AOR-asemalla sanottaisiin.

Ja siinäpä se. Kun ei käytetä mielikuvitusta, ei myöskään saavuteta mitään kovin mielenkiintoista. Parasta tai paskinta, riippuen omista perversioista, ovat teosten tekstit. Aihemaailmat ovat niitä perinteisiä suomalaisen miehen kielikuviin verhottuja erilaisten tunteiden ilmaisuja: on autoja teitä mahdollisesti pettäviä jäitä laivoja satamia luotseja sydämiä nuolia ankkureita ja muita klassisia elementtejä (nämäkin poimittu vain kahdesta biisistä). Mukaan on kuitenkin saatu myös epätyypillisempiä teksitysaineksia, jotka ainakin omalla kohdallani lisäsivät kiinnostusta. Kuten kolmiomittaustorni ja lahopuu. Vaan eipä se saa kolmatta kertaa levyyn tarttumaan.