Stepa: Made In Sodankylä

Joku Roti

Pyssykylän kasvatti Stepa, tuo pohjoisen ulottuvuuden verbaaliletkeilijöiden ykkönen, onnistuu kakkoslevyllään lunastamaan melkoisesti esikoisensa asettamia odotuksista. Vuonna 2008 ilmestynyt MC esitteli nimittäin erittäin sanavalmiin itseironikon, joka vältti monet huolettomuudestaan tavaramerkin tehneiden suomiräppäreiden helmasynnit, kuten esim. naurettavuuksiin venyvän ja usein yliyrittämiseen kaatuvan itsetehostuksen.

Made In Sodankylä jatkaa monessa edeltäjänsä mukaisella linjalla, mutta tekee tärkeimmät jutut paremmin. Monipuolistuneet taustat luovat kokonaisuutena omanlaatuisensa maailmaan, vaikkei kokeilujakaan vältetä: Hullut jätkät sisältää kuusi suomirapissa jo aiemminkin kuultua biittiä – mm. OG Ikosen, Kemmurun sekä Jontin & Shakan biiseistä tuttuja tunnistettavuuksia – ja sitoo näin itsensä nuoreen perinteeseen sekä todistaa että luovuutta vielä tästäkin maasta löytyy.

Suhteessa itseään kehuviin suomalaisiin räppääviin älykääpiöihin Stepan ulosanti on aina tuntunut erilaiselta ja siksi niin mielenkiintoiselta. Siinä ei ole juurikaan väkinäistä itsetehostusta, eikä tämän saavuttamiseksi tarvita myös kovin tyypillistä ”katso olen idiootti”-uhoa. Vaikka Stepan lyriikat eivät useimmiten käsittele mitään sen ihmeempää kuin mihin suomalaisen ei-yhteiskunnallisen hopin parissa on saanut tottua, on hänen sisääntulokulmansa mukavan vino: Stepa on huomannut, että jos kuulostaa varhaisteini-ikäiseltä, ei kannata edes yrittää kuulostaa miltään muulta. Sitä paitsi, on täysin eri asia sanooko olevansa kotoisin getosta, vai ”getosta Suomen mittakaavassa”, kuten Stepa. Ettäs tiedätte.

Made In Sodankylän kaksitoista biisiä luovat linjakkaan mutta monipuolisen kokonaisuuden, jonka alku täyttyy toinen toistaan leppoisammista biiseistä, joista jokainen tuntuu olevan parempi kuin yksikään MC:n biisi, ja joista jokainen tuntuu alleviivaavaan sitä, ettei tyhjäilmeisen päihteinen uho yleensä ole yhtä nautittavaa kuin lempeä vinoilu ja sen kera hymyily. Kun albumin loppukaan ei lässähdä, vaan päinvastoin nostaa albumin vielä astetta korkeammalle liikkuessaan synkeästä, Laineen Kasperin kanssa vedetystä kieltosanataistelusta Ei aivan paletin toiseen reunaan, levyn nimiraitaan, jossa sielukkaat taustat siirtävät eteläisempien leveysasteiden tunnelmat kuulaaseen pohjoiseen, jonnekin sinne metsien keskellä olevaan kotikylään, on pakko uskoa että kohtuunuorella Stepalla (kumppaneineen) on vielä vaikka kuinka paljon annettavaa.