Finntroll: Nifelvind

Century Media

Jos Finntrollia on jostain kunnioittaminen niin sinnikkyydestä. Jo yksin perustajajäsenten enemmän tai vähemmän traagiset poistumat bändin riveistä olisivat olleet monelle orkesterille liikaa, mutta peikkometsän pakanat eivät ole lannistuneet, vaikkei tie ole ruusuinen myöhemminkään ollut. Edellisen albumin (Ur Jordens Djup, 2007) ja kolmannen vokalistin myötä alkanut ryhtiliike jatkuu bändin viidennellä pitkäsoitolla, jonka nimi on hyvin kuvaava: Nifelvind, "Hornan Tuuli".

Finntrollin humpan ja äärimetallin jokseenkin hupaisaan yhdistelmään alun alkaenkin perustunut konsepti on vuosien varrella jalostunut kaiken aikaa laveammaksi ja vaikeammin luokiteltavaksi, ja Nifelvindin myötä se tuntuu terävöityneen entisestään. Mättöriffit ryöppyävät voimalla, mutta mäiske taipuu yhä nätimmin tansittaviinkin rytmeihin monipuolisen soitinvalikoiman kera. Sama koskee myös sanoituksellista puolta. Enää ei tarjoilla pappeja juhlapöydän pääruokana tai räjäytellä saunoja löylyä heittämällä samaan malliin kuin ennen, vaan edellisen albumin tapaan alkuperäisen vokalistin, Katlan, rustailemat sanat pohdiskelevat tällä kertaa myyttien ja kansantarujen kiehtovuutta, kenties saaden kuulijankin muistelemaan minkälaisesta maailmasta tänne teknologian ja katumaastureiden keskelle onkaan saavuttu.

Sinänsä levy on vain hieman aiempaa pidemmälle viety näkemys siitä, mistä Finntroll tunnetaan, mutta toiminnassa on intoa, raivoa ja mielikuvitusta niin paljon, että Nifelvind tuntuu parhaalta kokonaisuudelta mitä yhtyeeltä on kuultu sitten Jaktens Tidin - ja siitä on kuitenkin jo yhdeksän vuotta. Erityisen lämmittävältä "Hornan Tuuli" tuntuu Galgasångin soidessa. Kauniisti mandoliinilla ja haitarilla koristeltu folk-sävelmä palauttaa mieleen Visor Om Slutet-EP:n surumielisen ja hiljaisen maiseman - ja sai kriitikonkin hiljenemään. Peikkoporukan paikka on edelleen perustellusti suomalaisten metalliorkestereiden kärkijoukoissa.