Wolfmen: Boothill Express

Hiljaiset Levyt

Porilaisella Wolfmenilla on takanaan kunnioitettava neljännesvuosisadan mittainen ura, mutta Boothill Express on vasta yhtyeen neljäs kokopitkä. Edelliset levyt ovat saatteen mukaan keränneet ylistäviä arvioita niin Keski-Euroopassa kuin Atlantin toisella puolen. Nämä keskimäärin 15 vuoden takaiset meriitit eivät kuitenkaan lämmitä, kun yhtyeen uutukaisen laittaa soimaan. Boothill Express on nimittäin hyvin keskinkertainen levy.

Wolfmenin reseptinä on puoliraskas kitararock hyppysellisellä punk- ja blues-vaikutteita. 25 vuoden kokemus kuuluu perusvarmana soittona, mutta kaikenlainen imu ja svengaavuus puuttuu täysin. Esimerkiksi Killing Moon alkaa hienosti rupisen akustisen slide-kitaran voimin, mutta muuttuu pian kankeaksi sekvensoiduksi Billy Idol-jyystöksi. Tämäkään ei vielä riitä, vaan levyn tuottanut Pori-rockin kummisetä Jani Viitanen käy varmuuden vuoksi saastuttamassa kappaleen lopullisesti mauttomalla soolollaan. Miestä ei valitettavasti voi kehua studiotyöstäkään, sillä ponnettomat rumpusoundit vievät viimeisenkin terän Wolfmenin soitosta.

Wolfmenin ongelmat eivät ole niinkään sävellyspuolella kuin ulosannissa. Esimerkiksi Hooker on varsin mallikas kappale, ja akustisen Son of Carpenterin melodiassa on vetoa. Jälkimmäinen herättää kuitenkin huomiota myös negatiivisessa mielessä, sillä kankea englannin lausuminen pistää pahasti korvaan. Tiedetään, tankeroenkusta valittaminen on vanha juttu. Wolfmenin kohdalla sitä ei kuitenkaan voi sivuuttaa, sillä se nousee keskeisimmäksi albumia määrittäväksi piirteeksi.

Ymmärrän, että yhtyeen tavoitteena on jatkaa 1990-luvulla alkanutta Euroopan valloitusta, mutta pahoin pelkään, että aika on ajanut yhtyeestä ohi. Englannin sanakirja olisi syytä ripustaa naulaan ja keskittyä kotimaan villitsemiseen. Suomeksi laulavat Susimiehet olisivat takuulla uskottavampia.