Juno: V-tyyli

Monsp

Muutaman omakustanteen julkaissut ja Monspilla puolitoista vuotta sitten debytoinut helsinkiläisräppäri Juno parantaa kakkosalbumillaan. Buustin aistii tiukasta otteesta. Artisti itse sanoo asian ääneen jo levyn avaavalla introlla, jolla nuori mies riimittelee V-tyylin olevan simppelisti ”hyvä räppilevy niin kuin Rata-äänite.” Aivan tämän Jontin ja Shakan modernin klassikon korkeuksiin ei päästä, vaikka V-tyyli ehdottomasti noteeraamisen arvoinen hiphop-levy onkin. Kyseessä on raikas yhdistelmä livesoittimia ja Junon tarkkaa mutta rentoa ulosantia.

Juno räppää sointuvalla äänellään itseään koskettavista pienistä ja isoista asioista käsitellen monenlaisia aiheita yhteiskuntakritiikistä luontoon, rakkauteen ja takaisin. Levyä on sanottu Junon rakkauslevyksi, mikä on noin puolet totuudesta. Rakastamisen lisäksi Juno käsittelee vakavampiakin asioita, kuten alkoholinkäyttöä ja kalliolaista elämänmenoa kappaleessa Pohjanmaan kautta. Lopun pari siirappisempaa raitaa uhkaavat mennä patetian puolelle, mutta piilobiisiksi jemmattu, Stepan kanssa duetoitu gangsta-rap-fiilistely toimii hyvänä kontrastina hempeilyille. Enemmänkin tappuraa ja särmää olisi levylle mahtunut, vaikka kokonaisuus on kyllä kohdallaan nytkin.

Musiikin suhteen V-tyyli on loistava. Oikein soittimin soitetut (tai ainakin siltä kuulostavat) taustat muodostavat yhtenäisen, orgaanisen musiikillisen maton. Kompakti Aamukahvit ajaa kenties groovaavimmalla biitillä, Sitaatti puolestaan palauttaa mieliin, miksi vanhan koulun hiphop oli niin loistavan mukaansatempaavaa. Taustoissa on sopivasti vaihtelua ja pieniä koukkuja, joihin tarttua.

Vuoden 2010 parempia Suomi-hiphop-julkaisuja.