Delphic: Acolyte

Chimeric

Brittimedioilla on paikoin paha tapa hehkuttaa b�ndej� niin ylett�m�sti, ett� kehuminen muuttuu vaikutukseltaan artistin kannalta negatiiviseksi. T�m�n hypetyksen �uhreiksi� joutuu vuosittain aina muutama b�ndi, joista muutamasta kasvaa musiikkimaailman kartalle vakionimi� ja suurin osa vaipuu nopeasti unholaan. Yksi yhtye, joka viime kuukausina on t�m�n ry�pytyksen kohteeksi joutunut, on manchesterilainen Delphic.

Delphicin musiikki on kevytt� elektro-indiet�, jossa kuuluu selv�sti viimeisen parin-kolmen vuosikymmenen paikalliset vaikutteet. Mielikuvien tasolla yhtym�kohdat l�htev�t aina New Orderista alkaen, mutta varsinaisesti Delphic operoi Happy Mondaysin ja Stone Rosesin viitoittamalla melodisemmalla tiell�. Suurin ero esikuviinsa on musiikin kekseli�isyydess� ja kappaleiden laadussa, joissa Delphic j�� selv�sti legendojen jalkoihin. Delphicin biisit ovat �ihan kelvollista� tasoa, mutta yht�k��n s�v�hdytt�v�� hetke� ei Acolyte. Samaa latistunutta fiilist� tarjoaa my�s levyn puleerattu ja paikoin jopa kliininen ��nimaailma. H�rskimpi ja likaisempi esitystapa esim. Primal Screamin tyyliin olisi voinut potkia eri tavalla.

Maailma on t�ynn� musiikkia, joka on periaatteessa ookoo, mutta josta puuttuu se mystinen �jokin�. Acolyte onkin kuin malliesimerkki levyst�, joka pienist� ansioistaankin huolimatta j�� vuosikausiksi p�lyttym��n hyllyn per�lle.