Delphic: Acolyte

Chimeric

Brittimedioilla on paikoin paha tapa hehkuttaa bändejä niin ylettömästi, että kehuminen muuttuu vaikutukseltaan artistin kannalta negatiiviseksi. Tämän hypetyksen ”uhreiksi” joutuu vuosittain aina muutama bändi, joista muutamasta kasvaa musiikkimaailman kartalle vakionimiä ja suurin osa vaipuu nopeasti unholaan. Yksi yhtye, joka viime kuukausina on tämän ryöpytyksen kohteeksi joutunut, on manchesterilainen Delphic.

Delphicin musiikki on kevyttä elektro-indietä, jossa kuuluu selvästi viimeisen parin-kolmen vuosikymmenen paikalliset vaikutteet. Mielikuvien tasolla yhtymäkohdat lähtevät aina New Orderista alkaen, mutta varsinaisesti Delphic operoi Happy Mondaysin ja Stone Rosesin viitoittamalla melodisemmalla tiellä. Suurin ero esikuviinsa on musiikin kekseliäisyydessä ja kappaleiden laadussa, joissa Delphic jää selvästi legendojen jalkoihin. Delphicin biisit ovat ”ihan kelvollista” tasoa, mutta yhtäkään sävähdyttävää hetkeä ei Acolyte. Samaa latistunutta fiilistä tarjoaa myös levyn puleerattu ja paikoin jopa kliininen äänimaailma. Härskimpi ja likaisempi esitystapa esim. Primal Screamin tyyliin olisi voinut potkia eri tavalla.

Maailma on täynnä musiikkia, joka on periaatteessa ookoo, mutta josta puuttuu se mystinen ”jokin”. Acolyte onkin kuin malliesimerkki levystä, joka pienistä ansioistaankin huolimatta jää vuosikausiksi pölyttymään hyllyn perälle.