Asteroid: II

Fuzzorama

Tavan stoner-bändinä vuonna 2003 aloittanut ruotsalainen voima-trio pistelee kakkoslevyllään psykedeelisesti junnaavaa ja moninaisesti polveilevaa voimarockia, joka sävyttyy niin klassisen brittirockin, bluesin kuin folkinkin elementeillä. Örebrolaiset herrat tuovat mieleen jopa suoraviivaisemman ja vähemmän kieroilevan jumituspainoksen System Of A Downista, joskin viite on aika kaukaa haettu ja vain hetkittäinen. Laulussa on samanlaista piilevää kieroutta… Oikeastaan Asteroidia kuvaa parhaiten sen nimi – se on eräänlainen avaruudessa rauhallisesti ajelehtiva järkäle, joka joskus saattaa poukkoilla osuman ja tappaa dinosaurukset. Tosin ainakin tällä levyllä sen pinnalle on ehtinyt kehittyä huomaamaton muinaismetsien sammalpinta, vaikka sellaisen luulisi avaruuden tyhjiössä olevan mahdotonta. Vierivät kivet eivät sammaloidu, mutta entäs tällainen hiljakseen pyörien ajelehtiva?

Raskaasta poljennostaan ja jyhkeydestään huolimatta Asteroid onnistuu välttelemään pahimman puudutuksen. Soitossa on ilmavuuden ohella sen verran paljon poukkoilevia kulmia ja groovea että liidossa on eloa. Silti – vaikka peruskaava onkin eloisa ja toimiva – sovitukset voisivat ehkä paikoin varioida vielä tätäkin enemmän. Nyt aseena on epävakaan askelluksen ohella aika perinteinen jyrätiluttelu. Avaruudessa kun ollaan… Tosin esimerkiksi levyn tähtihetkiin lukeutuvan Disappearin kohdalla stemmalaulu, hiljaisemmat ja kipakammat hetket sekä särön polveilu lyövät kättä yhteen erinomaisesti – kyllähän vähilläkin välineillä saa aika monipuolista aikaan. Samoin tummasyisen Karman uhkaavasti junnaten kasvava kaava toimii oikein hyvin. Aavikko-jatsisti humiseva ja unisen kaikuinen River vakuuttaa myös. Ja siihen vastapainona tymäkästi jyräävä Lady on juuri oikeassa paikassa täräyttämään rekan taas alamäkeen. Oikein hyvä levyhän tämä on, luulisi riittävän pureskeltavaa yhtä lailla raskaamman jyräjuoksutuksen, avaruusprogen kuin haastavamman rockin ystäville.