Poko

 Mitä sinä käsität termillä “bändi”?
 Bändi ei ole mitenkään yksinkertainen juttu. Itse olen sitä mieltä, että bändejä on harvassa. Bändejä ovat muun muassa Rolling Stones, Dallapé, Flaming Sideburns ja Yö, sillä niiden soundissa on jotain sellaista yhteenhitsautuneisuutta, joka on mahdollista vain pitkän linjan yhteissoiton tuloksena. Jos muutama hengaaja laitetaan väkisin lavalle, ei kyseessä ole mielestäni bändi. Bändejä eivät näin ole mm. Spice Girls tai Gimmel. Missään tapauksessa bändi ei myöskään ole kiertävä artisti paikallisilla säestäjillä höystettynä, tyyliin Unto Mononen. Ja vaikka soittajat olisivat kuinka hyviä, niin esim. jazzareista yhtä keikkaa varten koottu huippukokoonpano on vaikea mieltää bändiksi. Blues Brothers 2000:en hirmukokoonpano ei ole bändi.
 Nykypäivänä bändiin liittyy suuria ongelmia. Saumaton tiimityö on mennyt lähes mahdottomaksi, kun joka ikinen muusikko haluaa aina tehdä niitä omia juttuja, sooloiluja ja tiluliluja. Ehkä näin on ollut aina: ihminen on ennenvanhaan vain ollut rahantulon varmistamisen taatakseen pakotettu bänditoimintaan? Onko ihminen sittenkään bändieläin? Jos koirilla olisi kyky ajatella, niin sikiäisikö kenneleistä enemmän huippubändejä kuin Ruotsista konsanaan?

 Jo parikymmentä vuotta soittanut Yö on monelle bändi, joka on tehnyt paitsi massakaupalla perusrockia, myös Joutsenlaulun ja Likaiset legendat. Vuoden 2003 suuri musiikkiuutinen on se, että bändin klassikkopiisien luetteloon lisätään täten kolmanneksi tämän levyn nimikappale. Hieman täyteensovitetun, mutta upean piisin melankolia jousi-, piano- ja harmonikkamausteilla onnistuu koskettamaan aidosti. “Rakkaus on lumivalkoinen” - väittämän ostan ilman muuta siinä missä jätän kieliopillisesti vammaisen “Haaveet kaatuu”:n popkaupan hyllylle.

 Keski-ikäistyneen herrakerhon tekstit ovat kypsiä, synkkiä, mollivoittoisia, sanalla sanottuna rehellisiä. Ei ehtaan alakuloon tarvita välttämättä metallipelleilyä ja naamiosirkusta, pelkkä bergmanlainen iskelmäperinne näemmä (tai siis kuulemma) riittää. Aiheissa ei valloiteta maailmaa, parhaimmillaan ne ovat joltiseenkin myöhäiskasevamaisia (mm. Voin luopuu mistä vaan, Pelkkää helinää), vaivaannuttavimmillaan käännösiskelmämäistä kvinttikiertoklisettä (Päivi Lepistön kanssa laulettu Etkö unta saa). Mutta silti esim. ilmaisujen “Yö liukenee aamuun” tai “Syliis rauhoitun” kaltaista hienoa runoutta eivät vexit veistele.

 Levy on kokonaisuutena kasari (=80-luku)vivahteista, taattua, kikkailematointa Yötä, faneille taatusti ainakin neljän tähden kamaa. Tätä on hyvin hankala arvottaa, koska viiden tähden nimiraita on niin valovuosien päässä yläpuolella muusta materiaalista. “Rakkaus on lumivalkoinen” on saatava koulujen musiikkikirjoihin sassiin: näin varmistetaan tulevien sukupolvien laatutietoisuus.
Tämän hieman epätasaisen pitkäsoiton vahvuudet ovat vahvat lyriikat sekä esimerkillinen bändisoitto. Jo nämä takaavat sen, että yhä useammalle varhaisaikuiselle Yö “on aina ollut”, eikä se ole pikkujuttu tai huono asia. Tekisi mieli sanoa, että Yö porskuttaa edelleen, mutta eiköhän kyse ole enemmän kunnon kroolaamisesta.

 Ja vielä sitä, notta levy on kardinaaliesimerkki perseestäolevanpuoleisesta kopiosuojauksesta. Kun panen levyn asemaan, käynnistyy äänitteen oma player, joka soittaa raitoja kummallisella lsd-saundilla, vedenalaisen kuuloisesti. Vika tokkopa on levyssä. Teitä on varoitettu, tietokoneellakuuntelijat!