Afenginn: Bastard Etno

Westpark

Tanskalaisten äpäräetnoilijoiden piti päästä neljänteen albumiinsa asti ennen kuin uskalsivat julkaista itsensä mukaisesti nimetyn levyn – piirre joka tietenkin vihjaa, että Bastard Etno sisällöllisesti liikkuu yhtyeelle tutulla alueella. Afenginnin ystäviä lohduttanee tieto, että näin onkin: yhtyeen maailmassa kaikki on totutun epänormaalissa kuosissa.

Silti tuntuu että saappaansa syvälle balkanilaiseen, mutta tehokkaasti liki jokaista Euroopan kolkkaa kansanmusiikkihybridissään hyödyntävä viisikko on normalisoitumassa, ottamassa askeleita kohti – ampukaa viestintuoja! – populaarimpaa ilmaisua. Mikä ei tämän yhtyeen kohdalla tarkoita kuin sitä, että paikoin esille nouseva kitaravetoisuus tuntuu kuljettavan kansanmusiikkia kohti kansaa tavalla, jota tämä yhtye ei aiemmin ole tehnyt.

Muutos tuntuu orgaaniselta, kaikkea muuta kuin itsetarkoitukselta. Bastard Etnolla on entistä enemmän pohjoismaisen kansanmusiikin folkmaisia mausteita – mm. sitä mitä ABBA teki ennen kuin oppi kirjoittamaan biisejä – sekä klassisen musiikin peruja. Paletti on kuin repäisty auki levälleen, mutta kokonaisuus on silti käden ulottuvilla, rauhaisassa harmoniassa.

Ja siinä kai albumin ongelma piileekin. Afenginn on parhaimmillaan kun se on leikkisä ja vauhdikas, kun taas lisääntyneet hempeilyn hetket eivät vakuuta yhtäläisesti – ei vaikka yhtye hoitaa pienimuotoisen tunnelmoinnin harvinaisen hienosti. Kun veikeä Ralli in D minor, nimensä puolesta sukua Akrobakkusin (2006) Ralli i D -mollille, myös biisinä tuntuu edeltäjänsä kaksoselta, kysyy itseltään onko yhtye väsähtänyt? Vai liittyykö tunne vain siihen slaavilaiseen melankoliaan, jota levyllä on mukana aiempaa enemmän?

En tiedä. Sen kuitenkin tiedän että levyn paras biisi on Tattar Humppa, joka yhdistää Afenginnin skaalan molemmat ääripäät: hissuttelusta tuuttaukseen. Kyllähän noiden välissä sen verran on taivaltamattomia mantuja, ettei tätäkään kymmenbiisistä voi miksikään välityöksi kutsua.