Tindersticks: Falling Down A Mountain

4 AD

Lähes kuukauden voimasoitto ei auttanut ratkaisemaan, onko Tindersticksin uusimman albumin avaava, yli kuusiminuuttinen nimiraita jykevää avantgarde-jazzia vai vastenmielisen ärsyttävää pseudotaiteellista ajanhukkaa. Juuri tällä hetkellä kallistun jälkimmäiseen, vaikka ensin mainittu näkemyskin on ollut vallalla. Onneksi biisiä ei sentään ole laitettu levyn keskelle. Se temppu ei onnistuisi ilman mustelmia ja pitkäkestoisia traumoja kuin korkeintaan Nick Cavelta.

Lähes 20 vuotta elävien kirjoissa ollut brittibändi on nähnyt musiikkitrendien viuhuvan silmien ohi, pahemmin heidän menoonsa vaikuttamatta. Samaan Prozac-haahuiluun innostunut Air nousee Caven ohella silloin tällöin mieleen mahdollisena vaikuttajana, mutta siinäkin tapauksessa kanan ja munan keskinäisestä hierarkiasta ja aikasuhteista voitaisiin vääntää kättä loputtomiin. Elämän hidastuvuus tai pysähtyneisyys ja sen rauhoittavat vaikutukset yhtyeiden musiikkia kuitenkin yhdistää.

Laulaja Stuart Staplesin baritoniruikutuksen vertaaminen Leonard Cohenin ja Scott Walkerin kaltaisiin mestareihin paukkuu enemmän ohi kuin suomalaisten ampumahiihtäjien patruunat, mutta karismaattinen ja kiehtova ulosanti kieltämättä kannattelee yksinkertaisia melodioita mainiosti. Silti puhuisin ennemmin Antony & The Johnsonsin puhdistavan melankolisesta sielunveljestä, sellaisena alakulovaroitusmerkkinä Staples pönöttää hirviaidan vieressä musiikin valtatiellä.

Mutta musiikissa, joka saa pala kurkussa katsomaan ulos ikkunasta ja miettimään elämän haureutta, on usein enemmän luonnetta ja sisältöä kuin puhtaassa iloisuudessa. Ainakin niin kauan, kun melankolian keskellä löytää valoa tunnelin päästä, eikä se ole juna joka sieltä tulee. Levyn kauneimmassa laulussa todetaan: “I know you love peanuts / and I love you / so I love peanuts too.” Logiikan alkeet romukoppaan huiteleva teksti kuulostaa paperilla uskomattoman kornilta, mutta laulutulkinta sulattaa paatuneimmankin kyynikon sydämen.

Jazzia, flamencoa ja länkkärivaikutteita sisäänpäin kääntyneeseen tuhina-indieen yhdistävä bändi ei kuitenkaan ihan löydä sitä punaista lankaa. Vaikka vähän kaikkea yritetään, albumista jää lievä varman päälle pelaamisen tunne. Muutamista onnistuneista nopeammista vedoista huolimatta yhtye on kuitenkin parhaiten kotonaan hauraissa kyynelkanava-pajatsoissa. Factory Girls kiteyttää oleellisen: ”It’s the wine that makes me sad / not the love I never had.” Nenäliinat esiin.