Kaikukasti: Kaikukasti

Stupido

Omassa henkevyydessään pystyyn marinoitunut Suomi-reggae on pidemmän aikaa kaivannut jotain puuttuvaa lenkkiä ja oikeasti väkevää voimaa. ”Proggaeksi” nimeämää musiikkiaan soittava Kaikukasti saattaa hyvinkin olla se nimi, joka näyttää tälle vakavaakin vakavammalle genrelle suuntimaa. Kokoonpanoa tutkiessa, ryhmän valokuvia katsellessa ja digipak-levyä hypistellessä näyttäisi siltä, että kyse on perusasioista: Muusikoita on iso liuta, yhteensä kahdeksan, soittimet ovat perinteisiä. Samoin soittajat, rastatukat. Levynkansien tuimat mutta luonnonläheiset sävyt sekä perinteiseen Suomi-reggae-kuvastoon viittaavat kappalenimet antavat nekin olettaa, että kyse on jostain tavanomaisesta.

Näin ei ole asian laita, onneksi. Kaikukastin näkemys (suomalaisesta) reggaesta on monipuolinen, eloisa ja luontevan rönsyilevä. Kolmetoista kappaletta sisältävä levy on kokonaisuutena kuin elävä ja hengittävä olento. Yhtyeen omaa nimeä totteleva levy haukkaa happea syvähengityksen pitkin ja rentouttavin vedoin.

Avauskappale Lämpöö ja lempee polkaisee levyn käyntiin melko perinteisissä merkeissä. Puolinopea juoksutus, ja aihepiirikin sitä samaa, mitä on totuttu kuulemaan. Kolmantena kuultavassa biisissä Yks päivä kerrallaan on niin ikään väsynyt vakioaihe, hetkeen tarttuminen. Biisi tosin on kenties levyn tarttuvin. Mutta hetkinen! Mitä ihmettä oli tuo edeltävän kappaleen, Pyhän veden, uneliaan raukea tunnelma? Ja tuo rautalankainen, hidas kitarakuvio? Nyt alkaa Kaikukasti-niminen lääke vaikuttamaan.

Tunnelma levyllä on tosiaankin raukea, usein lähes uninen. Hiukan turhalla Pelle Miljoonan vierailulla koristeltu kaunis Kaks maailmaa viekottelee lähes ilman takapotkua. Baile Gitanon melodiankuljetus suorastaan kaappaa kehon huojuvaan transsiin ja pakottaa painamaan silmät kiinni. Toisaalta hypnoottisella sateenropinalla alkava Sudetonkinko muuttuu kertosäkeessä kipinöitä sinkoavaksi masuuniksi, ja pari muutakin raitaa sopii huojumista nopeamman tanssin taustoittajaksi. Yleisesti ottaen levy kuitenkin on tehty enemmänkin rauhallisen teehetken taustamusiikiksi kuin hikihyppyyttäjäksi.

Pehmeä soundimaailma tukee tätä, samoin taidokas soitto. Hienosti puhallettuja torvia (Antin vetopasuuna ja Sinin saksofoni) on pakko kehua erikseen. Laulaja Velimatin ulosannissa on aika tavalla noin vuoden 2001 Jukka Poikaa, mutta ilman herra Rousun äänen veikeyttä. Ja kuten vertailukohteensa, myös Kaikukastin keulakuva saa kuin saakin sielunsa syövereistä kantautuvalla vokalisoinnilla kiedottua kuulijan pauloihinsa. Luulisin kuitenkin, että Velimatin laulu muodostuu vedenjakajaksi. Siitä joko pitää tai ei.

Kaikukastin debyytti on varmasti mukana kärkikahinoissa, kun loppuvuodesta 2010 keskustellaan vahvimmasta kotimaisesta reggae-levystä. Jokaisen Suomi-reggae-kokoelman kulmakiviä. Mutta kuka osaava kaikunikkari tekisi tästä levystä toiseen sfääriin kohottavan dub-levyn?