Starflower: Ceasefires

Suomen Musiikki

Tuntuu kuin vastikään pois myymäni Timo Räisäsen levyt tekisivät paluun soittimeen Starflowerin kakkoslevyn myötä – ei niin että ruotsalaisella Räisäsellä olisi yhtään mitään tekemistä tämän länsirannikkomme popyhtyeen kanssa. Sen verran vahvasti Antti Ojalan lauluääni ja etenkin -melodiat kuitenkin muistuttavat naapurimaan suuresta 22-Pistepirkko -ystävästä, että asia ensimmäisenä mieleen tulee. Ja kyllä toisaalta yhtyeen musiikissakin nykyisellään on paljon samaa kuin Räisäsellä.

Starflowerin neljän vuoden takaisen esikoislevyn kiltin tuntuinen ja pienimuotoinen kitarapop on kasvanut isoksi ja saanut paikoin mojovan potkun alleen. Vauhti on kasvanut, otteet hieman koventuneet ja kokonaisuus muuttunut useampia numeroja aiempaa suuremmaksi. 15 biisin ja lähes tunnin mittainen Ceasefires tuntuu stadionkokoiseksi pyrkivän yhtyeen työnäytteeltä. Mutta kuten ei aikuisiin mittoihin venynyt teini ole vielä aikuinen, ei myöskään stadionmittoihin venytetty Starflower ole stadionien kokoinen tai arvoinen, ainakaan vielä.

Yhtyeellä on musiikkinsa peruspalikat erittäin hyvin hallussa, mutta albumikokonaisuudesta jää tällä kertaa hieman vaivaantunut olo. Ceasefires tunnelmoi, paikoin herkästikin, ja toimii varsin hienosti kun se puhuttelee lähimpiään. Vaan kun kohteena on kokonainen maailma, osoittautuvat biisit tunnelmiltaan valjuiksi, kiiltokuvamaisen valheellisiksi ja nykypäivän brittiläisen suurpopin konventiot tarkasti omaksuneeksi hötöksi, jonka melko harmittomasta virrasta vain hetkittäin nousee erityisiksi luokiteltavia kokemuksia.

Ceasefiresillä on useita hienoja kappaleita, jotka ehkä hieman toisin toteutettuna voisivat olla tämän maan mahtavinta brittihenkistä kitarapopia, niin kuin esikoisella oli. Vaan jonkinlaiseen kokokompleksiin kompastava yhtye ei ainakaan tällaisenaan ole sen kummoisempi kuin Räisänenkään nykyisin: olennainen välittyy paremmin pienimuotoisena.