Tuvalu: Tuvalu

Kool Thing

Tuvalu ajoi itseään puolittain nurkkaan edellisellä albumillaan Viimeiset hetket ovat käsillä!. Kolkko ehdottomuus ja soundien raskaus saavuttivat tuolloin lakipisteensä, joten oli aika kääntyä tieltä sivuun ja tehdä jotain muuta. Seitsemän vuotta kasassa ollut yhtye julkaisee nyt seitsemässä viikossa kasatun ja seitsemän kappaletta sisältävän albumin, jonka avaimena toimii seitsenjakoinen rytmiikka.

53-minuuttinen teos pitää sisällään mm. pari päälle kymmenminuuttista raitaa, fiilisten lähestyessä ennemmin King Crimsonin kuin Mars Voltan maailmoja. Kappaleet lipuvat eteenpäin omanlaisellaan voimalla, ilman tarttuvia kertosäkeitä, simppeleitä riffejä tai nopeita koukkuja. Monimutkainen rytmiikka on aiemminkin kuulunut yhtyeen repertuaariin, mutta nyt erikoislaatuisia ratkaisuja käytetään harkitsevaisemmin. Terve yksinkertaistaminen on noussut arvoonsa rakenteiden ollessa selvästi aiempaa ilmavampia. Lisääntyneen tilan ansiosta soittimet erottuvat nyt paremmin toisistaan ja omia teitään polveileva laulu saa niin ikään tarvitsemaansa tilaa. Lyriikoissa tieteiskirjallisuuden maailmanloppu on vaihtunut yksilön kriisiin, itsetutkiskeluun sekä tunteiden ristiaallokkoon, jossa laulaja Annina Antinranta on myös selkeästi paremmin kotonaan.

Tuvalu rakentaa kolmannella pitkäsoitollaan selkeän kaaren, joka alkaa menneestä ja päätyy tulevaan. Albumin avaa raivoisa Tulevien aikojen luurangot, joka iskee kasvoille kerta toisensa jälkeen, ja perään kuultava Parahin Nikola jatkaa tätä äänekästä vyöryä. Kappalekaksikko onkin selvimmin sukua edelliselle kiekolle. Ärhäkkää starttia seuraa nimetön siirtymäinstrumentaali, jonka jälkeen bändin progehtava rock saa roppakaupalla lisää analogista lämpöä, syvyyttä sekä tasoja.

Nelikon uudistuneessa maailmassa seesteisemmät progejärkäleet kuten Pimeys on ystävä ja Pakenevan veden voima saavat ansaitsemansa tilan, eivätkä mittavat kappaleet kärsi liiasta täytöstä. Siellä voi elää myös Fantasmagorian kaltainen, mureaa Black Sabbath -kitarointia uhkuva raita, joka saa kasvaa yli kymmenminuuttiseksi mestariteokseksi. Tilaa löytyy myös vihanpurkauksille, kuten Valkoinen sumu nousee osoittaa, tosin nyt raivossakin on enemmän sävyjä.

Tuvalu on kasvanut ja muuntunut melkoisesti kahdessa vuodessa, minkä kuulee yhtyeen itsensä mukaan nimetyllä albumilla. Kappaleet ovat toki taipuvaisia rönsyilyyn, mutta silti niistä löytyy vain ja ainoastaan olennainen. Upeaa huomata, että yhtye on viimein löytänyt sielunsa äänen.