Kiki Pau: White Mountain

Johanna

Kiki Paun debyyttilevyllä Let´s Rock miellytti ennen muuta sen koukukkaan letkeä ja kiirettömän melankolinen rentous, melkein leikkisä tapa rockata jalat haarassa The Strokesin tapaan vaikka melko kevyessä ja popissa kaavassa loppujen lopuksi pysyteltiinkiin. Kieltämätön hitikkyys on nostanut levyn pisteitä vielä pitemmällä kuuntelulla. Nyt on sitten aika tarkistaa miten homma jatkuu.

Ainakin avausraita An Old Song jatkaa yhtä laiskan koukukkaasti samoilta asetelmilta, melankolisesti mutta reippaasti svengaten. Lähes yhdeksänminuuttisen Just Realin kohdalla yhtyeellä sitten lähtee keulimaan. Vaikka reippaasti vaaniskellen laukkaava teos onkin kieltämättä levyn mieleenpainuvimpia, niin kysymys kaiken tarpeellisuudesta jää ilmaan. Voisikin pikemmin todeta että biisi pitää sisällään monta levyn huippuhetkeä, mutta progeilee huiluväliosineen samalla myös paljon löysää lihaa samaan kyljykseen. Miksi helposta poprockista pitää alkaa väkisin tekemään vaikeaa – eikö pelkkä iskevyys enää ole tarpeeksi iso haaste? Toki Kiki Paun hyväksi täytyy sanoa että yhtye ei onneksi eksy viidakkoonsa ihan pahimmalla mahdollisella tavalla vaan osaa pitää laukan mukana kuvassa eikä jää pelkästään puhaltelemaan muniinsa. Tässä kohtaa moni progerunkkari varmaan jo onanoi innokkaasti mutta minun makuuni kikkailu alkaa hiukan karata käsistä.

Vaikkapa laiskalla ska-biitillä haikeileva Small Cuts on paljon enemmän ”meikäläisen kikipauta”, mutta makunsa kullakin. Akustisempi ja jalkaa reippaasti polkeva Stains toimii hyvin, haahuileva Divider jää kahden plusmiinus viisiminuuttisen vuoren välissä hiukan hengähdystauoksi. Näistä reilun viiden minuutin sunnuntaikrapulaisen massiivinen nimibiisi White Mountain on hilpeän riehakas kasvava ”kevytjylhistely”, jossa yhtye rakentaa musiikillista tornia ihan hienosti eikä tarvitse loppuräjähdykseensä kymmentä minuuttia. Quiet Mountain on nimensä mukaisesti hiukan hiljaisempi, ja onnistuukin rauhan tunteellaan ja sielullaan nousemaan levyn parhaimmistoon. Kaunista ja heleää, vaikka rinnettä kiivetään tässäkin.

I Fell Asleep onnistuu myös vakuuttamaan kiireettömyyden tunteellaan, vaikka komppi laukkaakin yhtä lailla sukkia pyöritellen. Daniel Fulanon laiska rock´n´roll-twist hymyilyttää, Excuses For Being Idlen särö-uhkaavuus laiskistuu aika nopeasti stadionkaareen. Päätösraita Moon Palace rakentaa ikuisuusoprojektiaan kuun pimeälle puolelle kohtuullisen tovin, mutta puolustaa pituuttaan selkeästi keskiarvoa rauhallisemman pohdiskelevalla otteellaan. Silti kuuden ja puolen minuutin kohdalla alkava latinalaiskitara on jo hiukan liikaa – miksi hyvän biisin lopuksi sitä pitää venyttää loputtomiin? Keskimäärin oikein hyvä levy, muttei silti innosta ihan edellisen tapaan.

Kommenttien keskiarvo:

Tuomas kommentoi 28.02.2010:

Pisteet:

Itse olen eri linjoilla. Debyytti oli kompaktiudessaan oikein hyvä, mutta omaan makuuni uppoavat paremmin nämä rennommat ja löyhemmät kappaleet, mitä White Mountainilta löytyy. Perusasiat toki kunnossa kummallakin platalla.