Varjo: Viimeinen näytös

Stupido

Aloitetaan henkilökohtaisella tunnuksella. Heinolassa 1990-luvun puolivälissä alkunsa saanut Varjo oli allekirjoittaneelle viime vuosikymmenen ehkä merkittävin suomalainen yhtye. Kun yhtye julkaisi kymmenen vuotta sitten kajalilla tuhritun esikoispitkäsoittonsa Kuka korvaa poistetun sydämen? (2000) onnistui albumi viiltämään Robert Smithiä epätoivoisesti palvovan nuoren miehen kasvukipuilevaan sydämeen ikuisen jäljen. Tummanpuhuvan uuden aallon parista ammentaneen yhtyeen Ensinäytös-EP:stä (1998) alkanut levytysten sarja kulminoitui Paratiisissa-albumin (2003) melankoliseen kauneuteen, jolla viiltävä goottirock kohtasi komeimmillaan haikean taidepopin.

Viimeinen näytös on valitettavasti Varjon päätepysäkki, sillä yhtyeen perustajajäsen, kitaristisäveltäjä Henry Waldén kuoli tapaturmaisessa onnettomuudessa syksyllä 2008. Yhteisellä herrasmiessopimuksella yhtyeen toinen alkuperäisjäsen, laulaja/kitaristi Antti Lautala päätti haudata yhtyeen lopullisesti noin vuosi sitten. Keskeneräiset äänitykset päätettiin kuitenkin viedä Henryn kunniaksi loppuun heti, kun jäljellejääneet jäsenet olivat keränneet tarpeeksi voimia.

Näistä lähtökohdista Varjon postuumisti julkaistu viimeinen albumi on ymmärrettävän dramaattinen ja ahdistavan tunnelman täyttämä. Kuolema ja hyvästijättäminen ovat albumin sanoituksissa elävästi läsnä. Musiikillisesti Varjo alkoi siirtyä jo edellisen Muistijälkiä-levyn (2006) aikoihin kohti tuntuvasti rosoisempaa ja aggressiivisempaa punk-sointia. Kehitys kuuluu uutukaisella huomattavalla tavalla, ollen varsin uskollinen yhtyeen viimeisten vuosien live-soitannolle, jolla maalailevampi puoli jäi paitsioon. Mustahuuliromanttisen britti- ja suomisynkistelyn perusteista koko uransa ammentanut yhtye oli uskollinen tyylilleen loppuun saakka.

Albumin kappalemateriaali on tasaisen laadukasta, alkupuolelta esiin nousevat vimmaiset Maalaa ja Joku sytytti kynttilän. Komeita ovat myös jo vuosien takaisilta keikoilta tuttu Kadonneet sekä albumin päättävät, eteerinen Viimeinen näytös sekä musertava Olet ehkä kuollut. Sen sijaan pohjattomassa synkkyydessä yliampuu ontuva Soluttautujat, jonka rytmiset klaanihuudahdukset menevät roimasti tahattoman komiikan puolelle. Myös insesmistä kertova Susan ei asetu lukuisista kuunteluyrityksistä huolimatta paikalleen. Raadollista kappaletta ei yksinkertaisesti halua kuunnella vapaaehtoisesti. Toisaalta taas Hissin kaltaisen jykevän instrumentaalipalan olisi voinut viljellä levylle toisenkin.

Monivaiheisesta ja pitkällisestä levytysprosessista huolimatta jäähyväiset jättävä Varjo onnistuu kuulostamaan kenties koko uransa yhtenäisimmältä ryhmältä. Ei olekaan ihme, että albumin paljastavassa kansilehdessäkin kerrotaan kitaristi Henryn kuolemaa edeltäneen ajan olleen poikkeuksellisen luova jakso yhtyeelle. Se kuuluu tuotannon iskevyydessä ja ihailtavan polveilevissa sävellyksissä. Esiripun laskeutuessa kuulijan valtaa hämmennys ja haikeus, mutta myös kiitollisuus siitä, että Viimeinen näytös oli kaiken jälkeen vielä mahdollista kuulla.