UMO Jazz Orchestra: Beauty And The Beast

UMO

Kun albumin sivuotsakkeena seisoo tribuuttilevyiltä tuttu konstruktio ”Plays the Music of Pekka Pohjola”, odotushorisontti kieltämättä rakentuu artistin tunnetuimpien sävellysten tuoreisiin versiointeihin. Näin ei suinkaan ole asian laita tällä kertaa, ja toki tämä seikka tuodaan myös esiin albumin nimeä selventävänä toisena(!) sivuotsikkona ”Live & Studio 1977-2004”. Beauty And The Beast avaa samalla Yleisradion arkistoja raottavan levysarjan UMOn live- ja studionauhoituksista.

Koska äänitykset ovat soittohetkellä verraten uusista teoksista, vuosilukuhaarukka sulkee kättelyssä pois Pohjolan kuuluisimpien soololevyjen Pihkasilmä kaarnakorva (1972) ja Harakka Bialoipokku (1974) sävellykset. Samoin esimerkiksi vesi kielellä Losing Holdia odottavat Wigwam-fanit joutuvat pettymään. Pohjolan kolmas soololevy Keesojen lehto (1977) on kuitenkin edustettuna upeasti levyn avaavan Nykivä keskustelu tuntemattoman kanssa –eepoksen muodossa.

Ja toki fanien mahdollista pettymystä lievittää se, että bassokenraali itse esittelee inhimilliset kyvyt ylittävää soittoaan albumin viidellä ensimmäisellä raidalla, joiden levytykset ulottuvat vuoteen 1989 saakka. Jykevästi nylkyttävä, levyn ehdottomiin kohokohtiin lukeutuva nimiraita toimii levyn eräänlaisena joutsenbassotteluna vuonna 2008 kuolleelle Pohjolalle. Kauniine melodioineen se osoittaa, että ulkomaisten progehirmujen seassa Pohjolan musiikissa soi Helismaa ja Sibelius.

Pakko myöntää, että tällainen musiikki menee reilusti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ihminen, jota ei saisi huijattua uskomaan terssejä ja kvinttejä ruumiinosiksi tai shakin käsitteiksi, varmasti kuuntelee albumia täysin erilaisella korvalla. Ehkä hän ymmärtää myös yhdeksänminuuttista tekotaiteellista pätemistä nimeltä Sampoliini hieman paremmin kuin allekirjoittanut. Toivottavasti kenelläkään sitä kuuntelevalla ei ole pahempaa stressiä päällä.

Epätasaisuudestaan huolimatta albumi osoittaa komeasti, miten Pohjolan luomisvoima oli tallella vielä 2000-luvullakin. UMOlle tilaustyönä tehty kolmiosainen Us ja varsinkin sen ensimmäinen osa Metropolitan ei juurikaan häviä levyn varhaisemmille helmille. Mutta ilmeisesti lähes 70 minuuttia raskasta fuusioprogea ei riitä, sillä sävelteoksen viimeinen osa on ympätty albumille kahteen kertaan, erona käytännössä vain soolosoittimien vaihtuminen. Älkää kysykö miten, kysykää miksi.