Ocean Colour Scene: Saturday

Cooking Vinyl

Brittipopin 1990-luvun puolivälin retrovuosien isoista bändeistä ei Oasiksen kupsahtamisen myötä ole elossa (tai ainakaan elinvoimaisena) ainuttakaan. Sen sijaan invaasion ulkopuolelta ponnahtaneet Radiohead ja Manic Street Preachers porskuttavat jopa pienessä nosteessa. Sinnittelijöiden joukkoon kuuluu muutama matalamman profiilin brittipop-bändi. Yksi niistä on birminghamilainen Ocean Colour Scene, jonka uutukainen pukattiin pihalle 21 vuotta bändin perustamisen jälkeen.

Saturdaylla soittaa energinen ja suoraviivainen, tutusti menneisyydestä ammentava rokkibändi. Rehvakkaasti The Whona soiva avaus 100 Floors of Perception tulee pienenä yllätyksenä, mutta läpinäkyvistä mod-vaikutteista huolimatta melodioiden pohjana sykkii kuitenkin The Beatles. Eikä yhteyksiä hälvennä ainakaan se, että vokalisti Simon Fowlerin laulusoundi yhdistää muikeasti Maccan, Lennonin, Roger Daltreyn ja Paul Wellerin samaan kompaktiin kuulokuvaan.

Tasainen albumi soljuu miellyttävästi, mutta absoluuttiset piikkikohdat ovat melko vähissä. Puhaltimista tuulta ottava nimibiisi ja isosti soiva viuluballadi Harry Kidnap erottuvat joukosta. Kenties hienoin veto on kuitenkin Emma Skippin upeilla kaivonpohja-vokaaleilla piristetty, yksinkertaisen kaunis Village Life. Pahiten aarnimetsässä samoilevat kammottava ohjelmointi-rock Postal ja hiukan liian härskisti Norwegian Woodia höyläävä What’s Mine Is Yours.

Saturday on eräänlainen pop-historiikki 1960-luvulta tähän päivään. Brittivaikutteiden lisäksi pirullisen tarttuva nimiraita raikaa Abbaa, ja Simon & Garfunkelit on myös kuunneltu. Oleellinen kysymys onkin, että missä vaiheessa mennään rajan yli. Päätösraita Rockfield lainaa kosketinkuvion The Wholta, sitarin ja rumpukompin Liverpoolin suunnasta, ja kertsihokeman jalanjäljet löytyvät Manicsien nuottikirjan sivuilta. Eräänlaista soitannollista sämpläystä siis.