Husky Rescue: Ship of Light

Catskills

Marko Nybergin projektiluontoisena terapiaryhmänä alkunsa saaneesta Husky Rescuesta muodostui yhtenäinen bändi kolmen vuoden takaisella, maagisella Ghost Is Not Real -albumilla, joka vahvisti debyyttilevyllä Country Falls (2004) syntynyttä käsitystä omaäänisen persoonallisesta ja tinkimättömästä yhtyeestä. Kuusihenkisen helsinkiläisyhtyeen haikeata pop-musiikkia on luonnehdittu usein termeillä eteerinen, tyylitelty ja elokuvallinen, eivätkä nämä tunnistettavat tuntomerkit ole edelleenkään kadonneet. Ja hyvä niin, sillä juuri näistä ainesosista Nyberg on luonut sävellyksillään ainutlaatuisia tiloja yhtyeen musiikkiin rakastuneille kuulijoille.

Ship of Lightin musiikkiodysseia alkaa instrumentaalilla First Call, joka muistuttaa kardiogrammin ja elektronisen kuolonkohinan ristisiitosta. Suloisesti etenevä Sound of Love on albumin helposti lähestyttävimpiä lauluja, jossa Nybergin basso ja yhtyeen ulkojäsenten Miikka Paatelaisen ja Mikko Lohenojan kitarat luovat flirttailevan vuoropuhelun. Lumoavan kauniisti alkava, hetkittäin jopa rosoiseksi taiderockiksi levittyvä Fast Lane ja elektronisesti räiskyvällä postpunkillaan yllättävä We Shall All Bright kuuluvat albumin parhaimpiin hetkiin. Timanttisimpaan hetkeen ylletään kuitenkin itkettävän hienolla kappaleella Wolf Trap Motel, jossa tunnistettavan laulusoundin omaava Reeta Vestman yltää kirkkaimpaan laulusuoritukseen. ”So this will be / so this will be your home and shelter / no need to check-in, no need to put your name on papers / and you can leave when ever you want to”, todetaan unelmoivan kappaleen tekstissä ja kuuntelija on vakuutettu lopullisesti. Jälleen.

Albumilla kuultavien instrumentaalien kirjo on laaja, sillä rockin perussoittimien lisäksi Huskyt maustavat musiikkiaan yhä laveammin mm. haitarilla, kellopeleillä sekä lukuisilla eri harpuilla. Akustiset soittimet antavat viehättävästi tilaa kokeellisen sähköisille äänikudelmille.

Erinomaisesti starttaava Ship of Light kääntyy loppua kohden tunnelmaltaan alakuloisempaan suuntaan. Alkupuolen lohdullisuus muuntuu hiljalleen yksitoikkoisen harmaaksi eivätkä kappalerakenteet toimi yhtä vahvasti kuin pitkäsoiton alkupuolella, ja se on harmi, sillä Nybergin dramaturgian taju on tälläkin levyllä etevimmillään ensiluokkaista.