Herra Ylppö & Ihmiset: Pojat ei tanssi

Sony

Karmaton Herra Ylppö on Ihmisineen toistamiseen tulessa, kun parin vuoden takainen Sata vuotta saa odotettua jatkoa. Kakkosalbumi jalostaa bändin soundia, ja kitaristi Hamid Moeini sekä Ylppö ovat rustanneet kasaan värikkään joukon kappaleita, jotka nivoutuvat eroavaisuuksistaan huolimatta hyvin yhteen. Pari versoa olisi tosin voinut karsia poiskin.

Avauksena soiva Riisu siipesi heittää peliin kaiken mitä orkesterin hartioista irtoaa, aina majesteetillisia jousia myöten. Uhkapeli kannattaa, sillä avaus hakee rohkeudessa ja suuruudessaan vertaistaan, eikä hieno sävellys taannu pompöösiksi massaksi, vaan vie kuulijan suoraan Pojat ei tanssi sinkkubiisin syliin. Siinä missä telakoitunut Karma juuttui omiin kapeneviin kuvioihinsa laventaa Herra Ylppö & Ihmiset rohkeasti pihaansa. Äänimaailma on aiempaa rikkaampi ja Ylppö rohkenee myös lähennellä entisen yhtyeensä tonttia. Lähentely ei tosin tuota onnistumisia, sillä etenkin Hamartian kohdalla lopputulos on lähinnä vaivaannuttava, eikä etukäteen hehkutettu Rakkaus on raskasta nouse sekään juuri mihinkään. Kiekon turhimman raidan titteli jää silti muka-rankalle Paraatimarssille, jonka ärsyttävyys hakee vertaistaan.

Vahvimmat näytöt orkesteri antaa rauhallisempien raitojen parissa. Raastavan kaunis Hylättyjen valtakunta yllättää etenkin lyriikoillaan, jotka heijastavat mennyttä aikaa Ylpölle poikkeuksellisella tavalla. Päätöksenä kuultava Hylättyjen valtakunta (Kehtolaulu) sulkee albumin miltei hartaissa tunnelmissa, pianomelodian haihtuessa hitaasti ikuisuuteen. Pikkukaupungin James Dean, jonka viimeinen kolmannes on yllättäen puhdasta Pink Floydia naislaulajine kaikkineen, on samoin tervetullut välietappi albumin alkupuolella.

Herra Ylppö & Ihmiset on näin kasvanut oikeaksi bändiksi, jolla on runsaasti sanottavaa, näytettävää sekä voitettavaa. Nyt kun yhtyeeltä löytyy jo reilu setti omaa ykkösluokan materiaalia nousevat keikatkin luultavasti uudelle tasolle. Musiikillisesti Ihmiset on entistä kauempana Karmasta ja Ylpön lyriikkakynäkin toimii jälleen, kun aiheet kertovat yksilöistä, rakkaudesta ja niistä tummemmista tunteista.