Oh No Ono: Eggs

The Leaf Label

Tanskalaisen Oh No Onon esikoinen Yes (2006) oli jokseenkin outo tyylisekoitus, jossa kuuluvimmat vaikutteet oli napattu uuden aallon elektronisesta popista, mutta joka häpeilemättä flirttasi klassisemman ja hyvin barokin popin kanssa. Yhtyeen katse oli kuitenkin niin tiukasti 80-luvussa, ettei sen omaa ääntä oikein kuullut vaikutteiden joukosta. Kokonaisuutena Yes oli silti varsin kunnianhimoinen yritys saattaa paikoin hyvin monipolvinen ja hankalakin populaarille etäisesti sukua oleva musiikki yhteen tarttuvan, riemua purskahtelevan ja kepeän popherkkyyden kanssa. Tässä onnistuttiin kuitenkin vain hetkittäin, eikä levy lopulta ollut kuin pieni näyte lahjakkuudesta.

Ensivaikutelma Eggsistä on selvä: se on edeltäjäänsä huomattavasti psykedeelisempi albumi. Mutta koska psykedeelistä popmusiikkia on tehty vaihtelevalla menestyksellä jo jonkin verran yli 40 vuotta, on uusien temppujen keksiminen vähintään haastavaa eikä siinä onnistu Oh No Onokaan. Sen sijaan se luottaa tukevasti perinteeseen ja lainaa mukaillen alan klassikkoteoksia Beatlesista ja kumppaneistaan (Eleanor Speaks) hieman tuorempiin tapauksiin ja usein oikein hyvällä maulla. Siksi onkin sääli, ettei edelleenkään oikein osaa sanoa mikä todella on Oh No Onon vahvuus.

Ongelmana on se, että Eggsin äänikuva on valtava: tavaraa on kuin popmaailman ylijäämävarastossa ja vaikka kaikelle on suunnitelmassa oma paikkansa, alkaa sisältöä laineilla reunojen yli jo matkan puolessa välissä. On syntynyt ruuhka, josta nautintoa saa vain pieniä piirteitä harrastava yksityiskohtakulinaristi. Silti tämä progressiivisesti rakentuva ja suureellisesti orkestroitu tanskalainen popmusiikki löytänee hyväksyjiä Mew´n ystävien suunnalta, vaikka kokonaisuuden hallinnassa tämä viisikko on vielä kaukana esimerkiksi ..And The Glass Handed Kitesista.

Nämä Phil Spectorinsa kuunnelleet juutit ovat kuitenkin huomattavasti iloisempia ja hauskempia kuin mainitut maanmiehensä. Aurinko paistaa, värit loistavat, leikkisyys on elämää ja kaiken massan rinnalla kulkee kepeys, joka paikoin pakottaa unohtamaan, että käsillä on myös tällä kertaa mastodonttimainen eepos, joka ei edelleenkään kanna alusta loppuun vaikka huomattavasti edeltäjästään parantaakin. Muotoon fiksoituneet popparit unohtakoot tämän yhtyeen, mutta seikkailuhenkisille kaleidoskoopin auraalisista vastineista innostuneille voi toivottavaa hyvää matkaa.