Julkaistu: 10.03.2003
Arvostelija: Miika Jalonen
CCCP Red Records
Sekä Last Call To Paradisen kansitarrassa että saatekirjeessa mainostetaan näkyvästi, että Stocholm Showdownin jäsenet ovat aikoinaan soittaneet mm. Princess Pangissa ja Johnny Thundersin yhtyeessä. Ei siis ole kovinkaan yllättävää havaita bändin soittavan vanhan koulukunnan katurokkia, johon on sekoitettu sopivan oikeaoppisena annoksena hulttiomaisuutta, räkäisyyttä ja melodioita. Vahinko vain, että edellämainitun reseptin lisäksi Stockholm Showdownilla ei ole juuri mitään tarjottavaa. Ja kun reseptikään ei ole oma vaan jo miljoonaan kertaan kuultu ja varioitu, on bändi aika heikoilla eväillä liikenteessä. Vanhoilla meriiteillä ratsastamisen kompensaatioksi Ruotsin pojilta olisi ollut kohtuullista odottaa muutakin kuin demomaisilla soundeilla tehtyä rutinoitua ja ponnetonta huttua. Stockholm Showdonin kaltaisia yhtyeitä mahtuu 573 tusinaan ja yhtyeen yleisilmeestä tulee mieleen pahasti vanhentunut, paakkuuntunut maito. Musiikissa ei ole sielua ja sanoitukset ovat pöyristyttävän huonoja jopa genren asteikolla mitattuna. All I Wanna Do on biiseistä yritteliäin ja sisältää edes hivenen energiaa, mutta sekin kaatuu perin hupsuun sanoitukseen ja häviää samaa aihetta käsittelevälle kotimaiselle vaihtoehdolle (Tahdon rakastella sinua) sata nolla. On kyllä sanottava, että Stockholm Showdownin elähtäneessä meiningissä on kaikesta huolimatta jotakin hyvin viatonta ja levyn introksi heitetty ”motherfucker”-huudahdus on yhtä aikaa uhmakkaana ja epävarmana kaikessa korniudessaankin sympaattista kuultavaa. Levy-yhtiön saatekirje muuten julistaa myös, että Stockholm Showdownin soittajat eivät ole mitään partiopoikia. Olisivatkin! Katurokkia soittavissa partiopojissa olisi heti jotakin mielenkiintoista ja kaavasta poikkeavaa, stimuloivaa, ristiriitaista. Taidankin patentoida idean, kasata bändin ja ryhtyä sen manageriksi.