Sarah Blackwood: Way Back Home

Wolverine

Poppista psykobillyä soittavan The Creepshown kaunisääninen solisti Sarah Blackwood on tehnyt soololevyn. Pitkälti nainen ja kitara-meiningillä riisutun akustisesti liikkuva Way Back Home ammentaa luonnollisen pienen billymausteen ohella eniten haikeasta mutta positiivisvärisestä kantrista. Oikeastaan lätty on erinomainen esimerkki siitä kuinka hyvää jälkeä voi saada kun rokkityttö välillä hiljentyy muistelemaan sydänsurujaan ja karikoitaan, niitä sen suuremmin märehtimättä. Parasta levyllä onkin Blackwoodin mainion lauluäänen ohella kepeä tunnelma – vaikka isoja tunteita käsitellään ei niistä tarvitse ottaa rusentavaa taakkaa tai viillellä ranteita elettyjen hetkien takia. Mikä on ollut, on ollut ja sillä hyvä.

Kitaran ohella levyllä soi paikoin huuliharppu, mutta enemmän mausteena kuin vakituisena elementtinä. Esimerkiksi kipakampi Mama (Open Your Eyes) hyödyntää myös rautalankaista twangiä, värisevää kaikua. Muutenkin levyltä kaikaa hiukan banjoa, lap steeliä, pystybassoa, mandoliinia ja niin edelleen. Eli vieraita toki hyödynnetään, mutta säästeliäästi. Niinpä keskiössä pysyy hienosti Sarahin tunteikas laulu ja rytmikitaran raukea jynkytys. Jotka riittävät hyvin.

Entäpä sitten se biisikynä? Sinänsä materiaalissa ei ole mitään vikaa – tunnetiloja saavutetaan, soitossa on mahtava rauhan tunne ja kokonaisuus on komeasti tasapainossa. Perusasiat ovat siis hienosti ojennuksessa ja hetkittäin homma toimii erityisestikin, kuten esimerkiksi täyteläisemmin soitetulla, kuulaan paholaismaisella avausraita Lonely Paradella. Sanoituspuolellakin on herkullisia hetkiä, kuten Dyin´ Dayn mainio days are getting old, an so am I… Ei Way Back Home missään kohtaa tylsä tai yksitoikkoinen paketti ole. Paikottain se kuitenkin kaartuu hiukan liikaa peruskantrijollotuksen puolelle, mikä toki johtuu ainakin osittain siitä kiittämästäni raukeudesta. Ja silloinkin hommaa koristaa Blackwoodin kipakasti hyytävä lauluääni, samaan aikaan betoninkovan rock ja sydäntälämmittävän tunteikas. Suurella mielenkiinnolla odotan mitä neito jatkossa saa aikaan ja livenä lähtisin Blackwoodia kuuntelemaan ilman muuta.