PrrMotors: Noplaceville

Prrmanent

Ei ollut PrrMotorsin kakkoslevystä joulukaupan pelastajaksi vaikka se juuri ennen tätä kalenterivuoden ykkösjuhlaa ilmestyikin – aivan niin kuin yhtye taannoisessa haastattelussaan lupaili. Sen sijaan tämä Noplacevilleksi nimetty julkaisu teki ehkä vielä suuremman vaikutuksen allekirjoittaneeseen kuin yhtyeen lokakuussa ilmestynyt nimetön esikoinen – ei tosin siksi että tässä varsinaisesti olisi kovinkaan suuria eroja ensimmäiseen.

Itse asiassa kun esikoisen ja Noplacevillen soittaa peräkkäin, on hankala huomata missä kohtaa levy todella vaihtuu. Mutta eipä tämän viehätys tuttuuteen perustu. Väitteen mukaan noin vartissa syntyneet biisit ovat toki osin luonnosmaisia sivalluksia, joihin kuitenkin tuntuu kätkeytyvän luonnottaman paljon. Omalla itsevarman hapuilevalla tyylillään etenevä nelikko lataa biiseihinsä siksi paljon rivienvälisyyttä, että jokainen kuuntelu tuntuu kuin se kuuluisa ensimmäinen kerta. Materiaali on varmasti syntynyt erinäisille vaikutuksille alttiissa tilassa, mutta turha niistä lienee esiin nostaa muita kuin sen musiikin tekotapaan liittyen olennaisimman. PrrMotors tuntuu tekevän musiikkia pitkälti samankaltaisin menetelmin kuin Neil Young useammalla julkaisullaan: nopeasti, liiemmin hinkkaamatta ja intuition johdattamana, kuin itsestään.

En nyt tahdo sanoa, että PrrMotors mikään Neil Young olisi, mutta ymmärrän kyllä jos molempia vihaa ja vielä samoista syistä: harvat tuntuvat synnyttävän niin helposti niin paljon hyvää. Noplacevillekin sisältää yksitoista biisiä, joista vain muutaman olisi voinut jättää tekemättä. Vaan kun suurin osa materiaalista on melkeinpä parempaa kuin esikoisella ja kun yhtye tämän lisäksi on onnistunut jälleen luomaan muutaman tolkuttoman hienon koukun, eivät ne heikot hetket kauaa mielessä pysy. Ja kun niissäkin tuntuu olevan niin paljon enemmän tarjottavaa kuin niin monessa muussa nykyartistissa, ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki tämä materiaali kumpuaa.

Noplaceville on tunnelmallisempi levy kuin edeltäjänsä. PrrMotors kuulostaa tuhdimmalta ja se kuljettaa kappaleitaan aiempaa rytmivetoisemmin. Samalla se tuntuu leikkisämmältä ja arvaamattomammalta. Ihan kuin se taas olisi löytänyt jotain hyvin omaa.