Jamie Cullum: The Pursuit

Universal

Musiikin pirstaloituessa yhä tiukempiin genreihin crossover–artisteilla on edessään uudet haasteet. Vaikka netin myötä kunnianhimoisimmatkin häröilyt näyttäisivät löytävän yleisönsä, satunnaisten kuuntelijoiden musiikkimaku tuntuu pysähtyvän lokeroihin ja formaatteihin. Tässä montussa jazzin ihmepoika Jamie Cullum odottaa köyttä nostamaan hänet kuiville. Mikäli internetiä pitää jonkinlaisena huomion edellytyksenä, niin tämän albumin Wikipedia-sivun puuttuminen kertoo olennaisen.

Ja onhan se ymmärrettävää, että rohkea jokaiselle jotakin –linja ei välttämättä miellytä kaikkia. Perinnetietoinen britti avaa pelin Count Basien orkesterin kanssa tyylikkäästi svengaavalla versiolla Cole Porter –klassikosta Just One of Those Things. Sen jälkeen punaviinin ja tohvelit hakenut jazz-fiilistelijä haukkoo henkeään, kun kierroksia lisätään ja tienviitassa lukeekin pop-soul-funk. Jazzista muistuttaa oikeastaan vain artistin tyylitajuinen ja virtuositeetistään huolimatta lämmin pianismi.

Vaikka neljän vuoden levytystauko saattoi olla Cullumin uran kannalta kaupallinen itsemurha, musiikki erottuu selkeänä voittajana. Cullum piirtää albumillaan historiallista janaa menneisyydestä nykypäivään. Kaikki viisi coveria ovat sangen onnistuneita, vaikka niiden laajuus yltää Stephen Sondheimin Sweeney Todd –musikaalilainasta Not While I’m Around Rihannan Don’t Stop The Musiciin. Oleellista on kuitenkin se, että Cullumin omat laulut eivät häviä lainoille tippaakaan.

Uusien biisien ehdottomasta kärjestä löytyvät I’m All Over It ja You And Me Are Gone -svengipalat, joille luulisi löytyvän tilausta Baseballs-huumassa elävästä Suomestakin. Wheels nojaa veljellisesti Coldplayn olkapäähän ja mahtavasti rullaava Mixtape olisi minkä tahansa Keane-levyn paras biisi.

Valitettavan usein crossover-albumit yrittävät hotkaista ylisuuren palan kakkua, eikä The Pursuit ole poikkeus. Albumin loppupuolella Cullum sortuu tarttuvaan mutta ärsyttävään konepoppailuun (We Run Things ja seitsemänminuuttinen päätösraita Music Is Through), joka ei yksinkertaisesti sovi tälle levylle. Ilman näitä harmillisia mutta ymmärrettäviä virhearviointeja The Pursuit olisi ollut viime vuoden kirkkainta kärkeä. Mainio se on toki nytkin.