A Mountain Of One: Institute Of Joy

10 Worlds

A Mountain Of Onen esikoisalbumi Institute Of Joy on luontevasti valtavan kokoinen progressiivisen ja psykedeelisen popin kameleontti, joka ei häpeile kokoaan. Se on tekijöidensä kunnianhimoinen yritys taivuttaa albumimittaan läjä biisejä, jotka todennäköisesti toimisivat paremmin lyhyemmillä julkaisuilla – tämän osoitti jo vuonna 2007 ilmestynyt Collected Works, joka koostui kahdesta varhaisesta EP:stä ja vähän muustakin. Tyylillisesti tuo aiempi julkaisu kertoo paljossa, mistä tälläkin albumilla on kyse.

Tuottaja-muusikoiden Zeben Jamesonin ja Mo Morrisin muodostaman kaksikon anti on paljon velkaa brittiläisen psykedeelisen rockin perinteelle. Tripin maisema on kieppuvan synkkä, ja A Mountain Of One jatka sitä perinnettä, jonka Pink Floyd aikoinaan aloitti, ja jota lukuisat yhtyeet Vervestä Spiritualizediin ovat jatkaneet näinä jälkimoderneina aikoina. Kaksikon musiikin pääpaino ei ole biisien sävellyksissä vaan sovituksissa ja orkestraatiossa. Institute Of Joy kuulostaa usein äärettömän mielenkiintoiselta ja yksityiskohdiltaan rikkaalta soundikollaasilta. Kaksikko on onnistunut luomaan itselleen hyvin omalaatuisen soundin, hyvin kiehtovan sekoituksen tyylejä ja tapoja, jotka peittävät sen ettei biiseissä välttämättä ole pohjimmiltaan kovinkaan kummoisia ideoita.

Harvoin kai sitä tulee kiitelleeksi biisittömyyttä, mutta täytyy tälle kaksikolle nostaa hattua, kun musiikkinsa kaikuu Davideja Sylvian ja Bowie, Pink Floydia, Talk Talkia, Roxy Musicia tai Arthur Russellia. Inspiraation lähteenä nuo lienevät yleisiä, mutta kuinka moni yhtye kuulostaa paikoinkaan siltä, että se voisi olla joku esikuvistaan? Se ikävämpi puoli tällä tunnin mittaiselle albumilla on, että se liian usein todella kuulostaa kahden tuottajan studiossa nysväämältä levyltä. Se leijuu siellä täällä, mutta tulee harvoin kosketusetäisyydelle. Etäiseksi jäävät hetket eivät kuitenkaan peitä sitä, että tälläkin albumilla on sitä samaa helposti vetoavaa tenhoa kuin yhtyeen varhaisemmilla julkaisuilla.