Girls: Album

Fantasy Trashcan

"Don´t believe the hype", sanoi Flavor Flav parikymmentä vuotta sitten. Kieltoa on joskus nykypäivänä vaikea noudattaa, sen verran taajaan ja voimalla uusia nimiä nostetaan kolmikärjellä blogiviidakoista musiikkilehtien sivuille paisteeseen. Ja hypeen on helppo mennä mukaan; olet ajan hermolla, kaverisi eivät ole vielä kuulleet yhtye X:stä, ja jos hyvin käy, musiikkikin on hyvää. Kuitenkin monissa tapauksissa olo saattaa jäädä kylmäksi ja nälkäiseksi: Tästäkö nyt vaahdottiin?

Sanfarciscolainen Girls oli yksi vuoden 2009 hypeistä. Yhtyeen tarina kieltämättä on kertomisen arvoinen, ja on hienoa, että albumi on tehty. Girlsin sielu, Christopher Owens, syntyi Floridassa ja vietti lapsuutensa Children of God -kultin parissa. Kuudentoista vuoden iässä Owens oli saanut tarpeekseen säännöistä ja päämäärättömästä ajelehtimisesta ympäri maailmaa ja lähti omille teilleen Yhdysvaltoihin tienattuaan lentolippurahat katusoittajana. Erinäisten vaiheiden jälkeen Owens päätyi San Franciscoon, missä hän tutustui JR Whiteen. Äänittämistä opetellut White oli sopiva pari, Girls oli syntynyt.

Simppelisti Albumiksi nimetty Girlsin debyytti ammentaa kuusikymmentälukuisesta laulukirjasta ja äänimaailmasta, pienellä Spiritualized-lisällä. Owensin ääni soi emotionaalisesti, eikä miestä voi syyttää myöskään latteasta sävellystyöstä. Olkoonkin, että kappaleiden muoto ja toteutus vähintäänkin viittaavat hämyiselle 1960-luvulle, biisit ovat kelpoja ja parhaimmillaan oikein hyviä. Parhaat kappaleet, kuten häpeilemättömästi nimetty Lust for Life tai levyn keskipisteenä toimiva Hellhole Ratrace osoittavat, että Girls osaa. Eikä levy ole kahden edellämainitun varassa. Kokonaisuus on yhtenäinen huumehöyryinen paketti, jossa 1960-luvun pop paistattelee savusumun ja huumepilven läpi suodattuvan auringon utuisessa valossa. Jos vuoden 1965 Beach Boys ryömisi kalifornialaisessa katuojassa Elvis Costellon ja Jason Piercen kanssa...

Girlsin hypen ymmärtää sen tarinan vuoksi, mutta kieltämättä musiikinkin puolesta. 1960-luvun auringonpaisteinen pop on saatettu muotoon, josta kaiken kuulleen 2000-luvun pop-friikin ihmisen on helppo pitää. Levy kuulostaa oikealta yhdistelmältä poppia, oikeanlaista toteutusta ja emotionaalisuutta. Siitähän tässä vaahdottiin?