Markus Väisänen: Taipale

Hilland

Markus Väisäsen kitaransoiton ohjailemaa instrumentaalimusiikkia kuuntelee erittäin mielellään. Seitsenbiisinen Taipale kulkee niin progemaisen kuvioinnin kuin jazzahtelevamman rockfiilistelyn läpi kansanmusiikillisia elementtejä unohtamatta, ja kokonaisuuden punainen lanka löytyy miehen monipuolisesta kitaransoitosta. Mikään alusta loppuun yhtenäinen albumi Taipale ei ole: lähinnä se tuntuu välittävän erilaisia tuokiokuvia, eräänlaisia kitaristin mielenmaisemia – ikään kuin kertoakseen miltä milloinkin tuntuu. Tässä on levyn heikkous ja vahvuus.

Siinä missä Väisänen osaa esitellä, rakennella ja kehitellä komeita sähkökitarankatkuisia, kiivashenkisiä soittomittelöitä aloituskappaleen Samalle valkealle pilvelle tyyliin, tuntuu hän biisintekijänä kuitenkin monipuolisemmalta rauhallisempana. Laineet-biisin harmonikan, lap steelin ja dobron luoma väistämättömän luonnontuoksuinen tunnelma kiehtoo enemmän kuin yksikään sinänsä hyvin taidokkaan kitaristin soittotaidon opinnäytetöistä. Aivan parhaimmillaan Taipaleella ollaan kuitenkin silloin, kun Jukka Eskolan trumpetille ja flyygelitorvelle annetaan tilaa temmeltää vapaasti Väisäsen kitaran kaverina. Soiton kannalta levy onkin hyvin taidokasta tekoa, kiitos Väisäsen ja vierailijoidensa.

Väistämättä käy kuitenkin niin, että elokuvamaisiakin tunnelmia aikaansaava musiikki nousee tai kaatuu kuulijan omien fiilisten mukaan. Väisänen osaa kädentaidoillaan luoda oman kauniin, ruman, kiehuvan ja kuulaan maailmansa eteemme. Se pääseekö komean kansikuvan takana piilottelevaan kosmokseen kiinni, ei sitten olekaan enää tekijän itsensä käsissä.