The Tiny: Gravity & Grace

DetErMine

The Tinyn tarina on myös sen kahden jäsenen välinen rakkaustarina. Laulaja-pianisti Ellekari Larsson ja sellisti Leo Svensson tapasivat toisensa Tukholmassa talvella 2002 ja rakastuivat. Pariskunta synnytti The Tinyn uskaltauduttuan soittamaan puolen vuoden päästä ensi kertaa yhdessä. Rakkauden ensimmäinen suurelle yleisölle tarjoiltu hedelmä, ensialbumi Close Enough, saatiin julkaistua, kun Larsson myi talonsa ja käytti rahat levyntekoon. Tämän jälkeen duo on tehnyt itseään tunnetuksi kiertämällä festivaaleilla ja levyttämällä lisää. Kakkoslevy Starring: Someone Like You näki päivänvalon kolme vuotta sitten ja tuorein tulokas, nyt käsittelyssä oleva Gravity & Grace, ihan hiljattain. Omien levyjen lisäksi kaksikko on tehnyt yhteistyötä eri artistien kanssa. Larsson on vieraillut Frida Hyvösen, Primal Screamin, Peter Björn & Johnin levyillä. Svensson puolestaan on soittanut selloa ja sahaa Anna Järvisen ja Jenny Wilsonin levyillä.

Larssonin yhdessä Ane Brunin kanssa perustamalla DetErMine-levymerkillä julkaistu Gravity & Grace jatkaa The Tinyn hienoa levytyssarjaa. Aivan yksin ei ydinkaksikko ole tälläkään kertaa liikkeellä, apuja saatiin muun muassa luottobasisti Johan Berthlingiltä. Tuottajaa pohtiessaan kaksikko Larsson-Svensson kainosteli ennen kuin uskaltautui kysyä Paul Webbiä hommaan. Webbiä siksi, että Paul "Rustin Man" Webb oli yhteinen nimittäjä kahdella referenssilevyllä, joista The Tiny haki tunnelmaa oman levyn tekoon; Out of Seasonilla Webb toimi Beth Gibbonsin aisaparina ja Talk Talkin sieluunkäyvällä Spirit of Edenillä basistina. Kaikeksi onneksi Webb suostui, ja tuotti levyn yhdessä The Tinyn kanssa Göteborgissa The Soundtrack of Our Livesin Kalle Gustafssonin studiossa.

Lopputulos Gravity & Grace soljuu yhtenäisen oloisena. Larssonin välillä lapsenomainen, välillä huutoon yltyvä ääni on edelleen keskiössä ja The Tinyn tunnistettavin elementti. Instrumentaatio on hillittyä muttei turhan yksinkertaista. Sellon, sahan ja basson lisäksi mukana on kellopeliä, urkuja ja satunnaisia rumpuja. Kokonaisuutena levy on välillä viekoitteleva, usein tunteikas ja joskus helläkin yhdentoista laulun kokoelma. Useimmat kappaleista tuntuvat selkäpiissä, hyvällä tavalla. Levyn loppuun piilotetun hyytävän The Ramones -cover Pet Semataryn olisi pitänyt soida alkuperäisen sijaan Stephen Kingin kirjan filmatisoinnissa. Levyä voi suositella heille, jotka ovat jo sinut herkän skandinaavisen popin kanssa tai muuten vain valmiita vastaanottamaan tunteita.