Röpöskä: Tarinoita nurjalta puolelta

Omakustanne

Hetken tuntuu kuin mikään ei olisi täysin kohdallaan. Aivan kuin tuijottaisi kuvaa, josta ei pysty sanomaan onko se ripustettu seinälle ylösalaisin vai ei. Yksityiskohtia on niin paljon, ettei niitä kaikkia löydä kerralla. Yrität mielessäsi uudelleen ja uudelleen kääntää kuvan ympäri, kunnes et enää erota miten päin se alun perin oli. Päätät antaa asian olla, mutta samalla huomaat, ettet pysty irrottamaan katsettasi. Olet jäänyt vangiksi.

Näin kohtelee kuulijaansa helsinkiläisen Röpöskä-yhtyeen Tarinoita nurjalta puolelta -albumi, kun sille ensimmäisen kerran avaa korvansa. Mieltä kiehtovat heti harkituin nyanssein esiin pulpahtelevat, toinen toistaan kekseliäämmin kokonaisuuteen kudotut yksityiskohdat, jollaisia muiden yhtyeiden levyiltä saa usein vain toiveikkaana etsiä. Pehmeäksi miksattu akustinen kokonaissoundi tuntuu nykyajan tefloninkovien ja metallinhohtoisten äänitulvien rinnalla kutsuvan kotikutoiselta ja lämpimältä. Äänimaisema on samalla tavalla elämää nähnyt kuin vanhoissa vinyyleissä. Se viehättää.

Levy on dramaturgialtaan täysi kymppi. Ensimmäinen raita Kraak kraak! alkaa hiljalleen kutkutella kuuloelimiä nyrjähtäneen rosoisella svengikompilla, jonka voisi kuvitella tulevan harjanvarteen rakennetusta bassosta ja parista lehdettömällä saunavihdalla soitetusta kattilasta. Tunnelma mahtuu intensiivisyydessään kämmenelle, mutta kasvattaa itsensä kuin varkain kappaleen loppua kohti vinhasti tanssijalkaa nykiväksi huvitteluksi. Toisena kappaleena kuultava, ennakkoon hieman arveluttavan nimen omaava, Vainajien hampaita vohkineille syytteet taas kertoo kuulijalle tarinaa, jossa hammashoitojonojen pituudet sysäävät ihmiset haudanryöstöön hampaiden toivossa. Tyylillisesti viekas yhtye testaa kuulijansa huumorintajua pilke silmäkulmassa.

Alun kepeyden jälkeen kappaleet saavat tummemman ja vakavamman sävyn, vaikka hymyäkin vielä riittää. Yksi levyn vaikuttavimmista hetkistä on albumin keskitaitteessa kuultava Nostokurjet. Ajatusäänimäiseksi miksattu laulu ja taustalta välillä esiin nouseva, vanhan värisevänä soiva viulu tiivistävät tarinan jäähyväisten tunnelman lähes eläväksi. Toinen ehdoton kohokohta on vokalisti/kitaristi Tuukka Vuorisen ja levyllä vierailevan Laura Valojärven duettona esittämä Pyytää. Valojärven epätyypillisen kuulas ja kaunis ääni venyy helposti vaativampiinkin intervallihyppyihin ja toimii täydellisenä vastaparina Vuorisen matalalle ja hieman kesyttömälle äänelle. Melodian viipyilevä legatomaisuus ja taustalla kontrastina olevat terävät rummut muodostavat täydellisen harmonian.

Kappaleiden epäloogiset rakennuspalikat, rytminen muuntelevuus ja eri tyylilajeista yhdistellyt elementit saattavat aluksi hätkähdyttää, mutta jos niille antaa aikaa, ne osaavat kyllä palkita. Samanlaisen reaktion aiheuttaa myös Vuorisen kolkko lauluääni. Aluksi se tuntuu vieraannuttavalta, mutta mitä pidemmälle levyä päästään, sen tiukemmin tuosta nyrjähtäneestä tarinankertojasta tahtoo pitää kiinni. Kun viimeisen kappaleen kertojaääni hiljenee, sitä huomaa ajattelevansa itsekseen: Tule takaisin.