Bizita Q: First Impressions

Epatto

Jos Bizita Q:n sekoilun saattoikin vielä edellisen levyn (Amusia, 2004) aikoihin jollain tapaa liittää musiikin käsitteeseen, on First Impressionsin myötä moiset tuumat syytä unohtaa. Miika Toivasen alusta loppuun asti yksin rakentama levy alkaa tummalla ambient-tunnelmoinnilla ja fiilis onkin melko kiehtova. Mietin, jos tämän soidessa nukahtaisi, kuinkahan outoja unia näkisi, kun jostain törähtää todella ummehtunut, pahasti venähtävä jazz-pieru - ja siinä se lopputulos sitten aikalailla onkin: päämäärätöntä sohimista vähän joka suuntaan, ja alati häiriintyneemmin.

Ajoittain kaaoksesta nousee esiin jännästi sähisevä särökitara, utuinen kosketinkuvio tai viekkaasti pörisevä syna, mutta mistään ei sen enempää saa kiinni. Nopeasti musiikin etenemistä kiinnostavammaksi käykin biisien nimien ihmettely tai milloin minkäkin instrumentin arvuuttelu. Se ei ole hyvä asia ollenkaan, sillä se tarkoittaa sitä, että Bizita Q:n taiteilun musiikillinen arvo on toissijaista - niin - toissijaisiin seikkoihin nähden! Olkoonkin, että Toivanen tuskin on vääntänyt tällaista levyä kasaan aivan otsa kurtussa, mutta itselleni tällaisen äänitaiteen funktio jää liian suureksi arvoitukseksi, vaikka levyn skitsofreeninen, kauhuelokuvamainen tunnelma ajoittain kiehtookin. Sääli, sillä Amusia oli juuri sopivasti huonon maun rajoilla keikkuvaa sekoilua.