Matti Helimo: Blogi

Hype

"Helimo on singlemyynnillä mitattuna vuoden myydyimpiä kotimaisia artisteja" hekumoi Matti Helimon levyn mukana tullut saatekirje. Vanhaa vitsiä lainatakseni, nyt pitäisi enää tietää kuka Matti Helimo on. Internetin perusteella voisi luulla, että mies on Aamulehden Moro-liitteen luoma hahmo, mutta koska Helimolla on kotisivut on hänen oltava olemassa. En kuitenkaan ole nimeen koskaan törmännyt, vaikka jokunen musiikkiuutinen on tänäkin vuonna tullut luettua. Se ei tietenkään ole Helimon vika.

Blogin umpimätä surkeus sen sijaan on. Turha sitä on kierrellä: usein saatekirjeet lupaavat liikaa, mutta harvoin ne ovat niin hukassa kuin nyt. Nykyajan joulu on kuulemma "huikean ajankohtainen". Naurua pidätellessä on pakko pohtia kumpi mahtaa olla enemmän hukassa, oivasti nimetty julkaisija vai Helimo itse? Biisistä löytyy säkeistö "Pitkään kaikki kaupat joulua markkinoi / mainosvalot vilkkuu ja joululaulut soi / kortit, kuuset, kiireet meitä juoksuttaa / kukaan ei kait muista joulun sanomaa", eikä voi kuin hämmästellä sitä tarkkanäköisyyttä, joka läpäisee tämän nykyaikaisen ja ajankohtaisen teoksen (vuodelta 2002). Kertsissä kysellään, millainen on se joulu, jonka Stockmannilta saa? Siihen en osaa vastata, mutta olen aivan tuhannen vakuuttunut siitä, että Stockmannilla on jotain mitä Blogilla ei: laatua.

Ei Blogi kuitenkaan yhteen huonoon biisiin kaadu. Se kaatuu siihen, että jokaikinen levyn kolmestatoista popkappaleesta rakentuu samalle kaavalle: sävellys on kuin tehty unohtamista varten, ja tekstit ovat toinen toistaan enemmän ja enemmän myötähäpeää aiheuttavia. Helimo on hyvällä asialla: hän laulaa mm. talousjärjestelmän kvartaaliluonteesta ja siitä, millä ehdoin vanhemmilla on aikaa lapsilleen. Olen kuulevinani, että mies suhtautuu näihin kriittisesti. Teksteistä sitä ei kuitenkaan näe, ne lähinnä kertovat sen, minkä jokainen silmät auki kulkeva ihminen näkee. Se vähäinen tylsistynyt terä, mitä teksteistä löytyy, hukkuu mukavasti musiikin yhdentekevyyteen. Blogi on kaiken lisäksi julkaistu aivan väärään vuodenaikaan: se sisältää useampia täysin tyhjänpäiväisiä rallatuksia, jotka olisivat kuin omiaan kesähiteiksi. Mutta sattuuhan näitä: "Suuret virheet saa / lapsuutta kaipaamaan / Tulla ja mennä sai / miten vain".

On sääli, etten nyt voi käydä läpi kaikkia Helimon tekstejä, koska ne todella ansaitsisivat sen – jokainen nauttikoon niistä itse miehen kotisivuilla. Kerrottakoon kuitenkin, että jonkinasteinen kliimaksi koetaan levyn ensimmäisellä bonusraidalla Sotasyylliset, joka nimensä mukaisesti kertoo suomalaisista sotasyyllisistä. Neljän Ruusun maailmanvalloituksen mieleen tuova kolmen pennin konetausta saa kuorrutuksensa kovin kantaaottavasta sanoituksesta. Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten asiapiireissä tavataan sanoa: väliosassa ennen neljättä säkeistöä luetellaan miesten nimiä ja tuomioita, ja kuulijana on tässä vaiheessa hyvin, hyvin vihainen. Ei tosin sen "vääryyden" takia, josta Helimo laulaa, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että oli jo tullut kuviteltua ettei touhu enää heikommaksi voisi mennä. Kyllähän se vituttaa, kun omat mielipiteensä joutuu tarkistamaan. Onneksi levy päätetään sillä alussa mainitulla huippusinglellä. Sen nimi on Janne Ojanen, ja eiköhän se jo sitten kerro tarpeeksi. Tai ei, tavallaan vähän harmittaa että hienon urheilijan saavutuksia juhlistetaan tällaisella paskalla. Lohduttaudun sillä, että lätkänpelaajilla on huono maku.

Suomi ei menetä mitään, jos kukaan Tampereen ulkopuolella ei koskaan kuule Matti Helimosta. Vielä parempi, jos eivät kuule miestä itseään. Silti on pakko onnitella: Blogi on ylivoimaisesti surkein levy (ja vielä niin monella tasolla!), johon olen tänä vuonna törmännyt. Tästä riittää hupia vielä moneksi vuodeksi.

Kommenttien keskiarvo:

Qsine kommentoi 16.12.2009:

Pisteet:

Naiivi, radiosoittokelpoinen latteuksien ja puoliriimien riemujuhla, jossa on kuultavissa sekä lastenmusiikin että Mikko Alatalon 80-luvun yhteiskuntakriittisen kauden vivahteita.

Pasi74 kommentoi 17.12.2009:

Pisteet:

Matti Helimon kotisivuilta olevan linkin kautta päädyin tälle sivustolle ja luin raivoisan kritiikin, joka lupasi paljon enemmän, kuin mitä sitten levyllä itse asiassa oli. Kuuntelin levyn näytteet useamman kerrankin ja luin lyriikat, enkä tunnistanut biiseistä Ekblomin löytämiä surkeuksia. Pettymys. Näkökulmat ovat teksteissä kyllä melko kapeita, mutta en tiedä, miten ne tuon tyyppisissä konteksteissä, missä levyn kappaleissa liikutaan, voisivat olla yksittäisten kappaleiden kohdalla moninaisempia. Artistin kotisivuilla luki idean olleenkin tehdä moninaisia sovituksia monenlaisista, ennen popmusiikissa käsittelemättömistä aihealueista. Ei se, että on urheiluaiheisella singlellä myynyt kultaa tee automaattisesti sisällöstä huonoa, vaikka se saattaisikin ärsyttää.

Ns. vakavista aiheista laulaminen, ja vielä suomeksi, saattaa olla usein turmiollista, etenkin ellei ole nimeä entuudestaan, kuten tässä tapauksessa. Sotasyyllisyysasiasta Ekblom ei taida tietää paljoakaan, mikä on sinänsä sääli. Itse pidin nimenomaan väliosan dramaattisesta sello-viulu jousisovituksesta enkä kokenut tekstiä kantaaottavana, pikemminkin historian kertauksena. Se, että Ekblom ampui arvioissaan noin pahasti yli, laukaisi vastareaktion ja itse asiassa pidin levystä kerta kerran jälkeen enemmän. Mielenkiintoista.

jani_e kommentoi 18.12.2009:

Pisteet:

Moi Pasi,

en kai missään kohdassa väittänyt että pelkkä urheiluaihe tekisi sisällöstä huonoa? Johan sen pitäisi ilmetä siitä Janne Ojasen nimen mainitsemista seuraavassa virkkeessä. Mutta tuosta sotasyyllisyysasiasta, oletan että oletuksesi siitä etten tunne historiaa johtuu vääryys-sanan ympärille laittamistani heittomerkeistä? Niin kauan kuin (sota)voittajat kirjoittavat historiaa, ei suomalaisten sotasyyllisyystuomioissakaan ollut mitään väärää (vaikka saahan asiasta sitäkin mieltä olla). Helimon itkuvirsi aiheesta saa sen kuitenkin kuulostamaan siltä - ainakin huomattavasti enemmän kuin pelkkien historiallisten tosiasioiden luettelulta.