Pekka Myllykoski & Jytäjemmarit: Viimeinen boheemi

Suomen Maaseutumusiikkiyhdistys

Tämä albumi olisi voitu tehdä vuonna 1993, 1989 tai 1996. Se olisi voinut soida matkahuollon baarin jukeboksissa miesten selaillessa Iltalehteä kulloistakin hallitusta kritisoiden. Pekka Myllykosken maailmassa boheemius tarkoittaa näiden pöytien päässä istumista, keskiolutfilosofian ikuista päivittämistä, lottokupongin taakse riimittelyä. Tässä mielessä Myllykosken & Jytäjemmarien countryhölkkäalbumin otsikossa on perää, sillä vähintäänkin uhanalaisesta lajista alkaa olla kyse. Ravintolassa ei saa polttaa ja Juicekin on kuollut.

Henkisen ilmastonsa lisäksi Viimeinen boheemi muistuttaa edellisen laman ajan Suomea myös soundiensa puolesta. Jytäjemmarien kitaroiden kelmeä ja ohut sointi tuo mieleen Grand Slamin, eikä jo mainitun Leskisen vaikutus muutenkaan ole pieni. Myllykoski pohjaa ilmaisunsa tiiviille ja orjalliselle riimittelylle, mutta jälki on valitettavan usein ennalta arvattavaa riimin viedessä miestä, eikä miehen riimiä. Vaikka kappaleet huokuvat jämähtäneisyyttä, onnistuu Myllykoski persoonallaan tekemään paketista varsin sympaattisen. Uho ja pateettisuus loistavat poissaolollaan vaikka esimerkiksi alkoholista lauleskellaan runsaasti.

Albumin kohokohdaksi nousee Kari Peitsamon Dream Onista tehty oiva käännös Haaveile. Palvojansa menettäneen kaikkivaltiaan näkökulmasta laulettu Jumala-Blues erottuu myös lukuisten rutiinivetojen seasta. Juice-vaikutteet tuodaan viimeistään julki albumin päätöksessä Petterin mandoliini, jossa tekstiä hurjastellaan Einarin polkupyörän säveleen.

Yllätyksiä ja haasteita Viimeinen boheemi ei tarjoa. Sen sijaan se vahvistaa entisestään Myllykosken mainetta hyvänä jätkänä, jossa yhdistyy kansanomaisuus ja karheahko taiteilu.