The Pyknics: The Pyknics

Omakustanne

Oulussa vuonna 2008 perustettu The Pyknics on muutaman vuoden soittotauon poislukien soittanut yhdessä jo melkein 20 vuotta. Kahden kitaran voimin toimiva nelikko liikkuu jalat tukevasti maassa hieman garage- ja rootshenkisen mutta silti popherkkyytensä esittävän rockin maastoissa. Tempot ovat kepeitä, tunnelma on välitön ja yhtye kuulostaa siltä kuin se olisi aina ollut olemassa, vaikkei niin olekaan. Pitkä yhteinen soittokokemus kuuluu rentoudessa ja ilmavuudessa – ymmärretään antaa toisille tilee kun sitä vaaditaan, vaikka yleiskuva aluksi hieman tunkkaiselta saattaa tuntuakin. Kun tämän esikoislevyn sisään pääsee, näyttäytyy kaikki melko sujuvalinjaiselta, ilmavaltakin.

Betonikellarissa ja vintillä halvoilla kamoilla nauhoitettu kymmenbiisinen albumi kuulostaa rupisen hyvältä ja halvan välittömältä: soundissa on kursailemattomuutta ja rehellisyyttä. Niin on ilmaisussakin: laulavan kitaristin tointa hoitava Jyrki Pietikäinen ei oikeastaan osaa laulaa (ja vielä vähemmän lausua englantia) mutta ei se ole korvaan särähtynyt kuin silloin kun sen huomasi – se sopii The Pyknicsin musiikkiin siinä missä vanhat ulisevat urut tai ylipäätään se hienonmainio seikka, että yhtye tasapainottelee taitavasti toisaalta rootsin ja toisaalta garagen välissä. Parhaimmillaan tästä tulee mieleen Jolly Jumpers, karheudesta ja juurevuudesta, mutta useimmiten The Pyknicsin biiseissä ei ole samaa tehoa, ne ovat vasta enemmän aihioita, matkalla täydellistymiseensä. Levyllä on kuitenkin hienoja hetkiä: Bloodstopper on jykevä ja tehokkaasti poppaava vauhtipala, Windmill rouhea, uruilla maustettu perinteinen garagepala ja Blinded Thieve herkkä slovari, jonka vahvuus piilee herkkujen piilottelussa. Parhaimmillaan The Pyknics on kuitenkin Dominessa, jonka kiihkeää ja melodisen synkeää purkausta kuunneltaisiin radiossa, jos sen äänitys olisi laadukkaampi.

The Pyknicsin matka tähän asti on ollut pitkä, mutta esikoislevystä on hyvä jatkaa. Toivokaamme jatkoa tälle yhtyeelle.