Jesse: Tum Tum Tum

GAEA

Kun Jessestä puhutaan, puhutaan usein kaikesta muusta kuin musiikista. Kuinka moni muu suomalainen elektroyhtye on saanut oman tennarimalliston ja myynyt sen loppuun kahdessa tunnissa? Tai aiheuttanut kohua Saksassa käyttämällä lähihistorian mustaamia riimukirjaimia logossaan? Kaikki tämä, ja luonnollisesti myös Kalifornia-Keken ja Stiletti-Anan vastaanottajasta riippuen joko hauska tai halju viiksi-imago on lopulta kai tuiki tarpeellista, sillä ilman oheisia koko konsepti lepäisi musiikin varassa. Ja silloin Jessen elektrosta ei olisi niin helppo olla jotain mieltä.

Debyyttialbumi KAIKKI! (2008) tuntui unohtuvan kuulumattomiin jonnekin taustatarinan taakse. Nyt duon "tausta" on tuttu, joten huomio voi kiinnittyä paremmin itse asiaan. Jos unohdetaan ulkomusiikilliset seikat, pelkästä Jessen musiikista on vaikea muodostaa mielipidettä, tai ainakaan mielipide ei muodostu niin voimakkaaksi, mitä oheistoiminnan perusteella saattaisi odottaa. Jessen retroileva elektro on ihan hauskaa käyttömusiikkia, ristiriita imagon kanssa on vain sen verran suuri, että siihen on vaikea suhtautua. Jos oikein yrittää, mielikuva Kekestä ja Anasta häipyy ja tilalle tunkee kuvastoa nostalgisoidulta 80-luvulta. Popkulttuuri TV-sarjoineen, tietokoneineen ja konsoleineen on sitä pihviä, mistä Jessen musiikki muodostuu.

Yhdeksän biisin Tum Tum Tum sopii mainiosti soitettavaksi kotihipoissa Simo Laihon huononhauskojen Hammond-oksennusten ja illan huipentavan Finnhits-putken välissä. Musiikki jää sopivasti taustalle tarjoten aina välillä hauskoja soundeja ja melodioita plokattavaksi. Yhtä kaiken ylle nousevaa hittiä ei ole, mutta tasavahvasta materiaalista ei sen puoleen löydy skipattaviakaan kappaleita. Tällä kertaa biisien kestot ovat hieman pitempiä, mikä on hyvä ratkaisu. Esimerkiksi Yhä toimii maanisen biittinsä pulputustensa ajamana hienosti koko viiden minuutin matkan ja viimeinen kappale Koettelee, mut ei hylkää kestää jo melkein seitsemän minuuttia. Huikea suoritus ottaen huomioon Jessen rajatun kestoisen tarkkaavaisuuden.

Jotenkin Jesseltä odottaisi kuitenkin enemmän härskiyttä, rajojen rikkomista ja vaaran tuntua. Sen musiikki on toimivaa bile-elektroa, muttei täysin vastaa imagon luomia mielikuvia, saati sitten median lietsomaa hypeä. Jessen funktio on toimia keskustelun herättäjänä siinä vaiheessa, kun menossa on seitsemäs olut ja puhe siirtyy Masters of the Universeen, Battle Beasteihin, Commodoren tietokoneisiin ja Miami Viceen.