Doom Unit: Cross the Line

Hype

Tamperelainen rockpumppu Doom Unit on saavuttanut paljon ja nopeasti. Radio Rockin Starba-kisan voitto on poikinut levytyssopimusta ja hittisinkkua. Jopa Nelonen on ottanut Killing Time -biisin syksyn kohusarjaansa mainostamaan. Käsillä on siis suomalaisen hevirockin nouseva tähti, mutta miten hyvin debyyttialbumi Cross the Line mahtaa kestää kuuntelua?

Ikävä kyllä Doom Unitin kokopitkä ei sanottavammin vakuuta. Porukka soittaa tiukasti ja louhii menemään miehekkäitä riffejä, mutta mitään mieleenpainuvaa tai omaperäistä tästä touhusta on vaikea löytää. Soundi ja soitanta noudattavat erittäin pelkistettyä, stonerrockiin vivahtavaa linjaa, mikä on periaatteessa kunnioitettava valinta. Hitaat tempot ja simppelit biisit kaipaisivat kuitenkin vahvaa laulajaa tai todellisia kuningasriffejä toimiakseen, eikä Doom Unitilta oikein löydy näistä kumpaakaan.

Laulaja-kitaristi Jape vetää pääosin ihan hyvin, mutta miehen ääni on turhan pliisu ja kuulostaa paikoin jopa innottomalta. Monessa kohtaa olisi tilaa kunnon karjahdukselle, mutta useimmiten tulkinta on tasaista mattoa alusta loppuun. Aneemisuuden tuntua lisäävät vielä sävellykset, joka ovat melodisesti köyhiä ja jopa yliyksinkertaistettuja. Muutamia poikkeuksia sääntöön kyllä löytyy, esimerkiksi Chameleonin ja Killing Timen kertosäkeissä on edes jonkin verran munaa, vaikka tarpeettomaan toistoon perustuvatkin.

Riffipuolella Doom Unitilla riittää yritystä, mutta jyystö maistuu enimmän aikaa niin tutulta kauralta, että mitään kiksejä on vaikea saada. Parhaiksi rykäisyiksi nousevat Red Horizon ja Pile of Bones, joista etenkin jälkimmäisen intro on ihan tyylikästä kasariheviä. Monen riffin kohdalla bändi ampuu kuitenkin yksinkertaistamisella omaan jalkaansa. Esimerkiksi I Am on jo niin dronea meininkiä, että biisiä kuunnellessa on pakko selata vaikka levyn kansilehteä, ettei vahingossa tylsisty kuoliaaksi.

Doom Unit voisi olla huomattavasti iskevämpi bändi, jos se saisi lisää munaskuja jostain. Omaan korvaani kuulosti ainakin siltä, että lisäsärö, jykevämpi basso ja tanakampi rummutus eivät tekisi lainkaan pahaa. Edistystä kaivattaisiin kuitenkin vieläkin kipeämmin biisintekopuolella. Hidas hevijurnutus on todella haastava taiteenlaji, eikä siitä selviä puhtain paperein ilman minkäänlaisia koukkuja tai tuoreita ideoita. Tosin tämä taitaa olla vain yhden kriitikon mielipide Radio Rockin kuulijakuntaa vastaan.