Substances: Between Floors

Golden Harpsichord

Myönnettäköön heti kärkeen, että ennakkoluuloni helsinkiläisen Substancesin debyyttiä kohtaan olivat massiiviset. Jo pelkkä levyn mukana tullut saate maistui valtavine kehuineen niin makealta, että ällötys iski ennen kuin levy oli edes soittimeen asti päässyt. Kaiken lisäksi yhtyettä mainostetaan nimenomaan Idols-tähti Pete Parkkosen isoveljen orkesteriksi, mikä tietenkin pitää paikkansa, muttei välttämättä nosta Substancesin pisteitä katu-uskottavuusmarkkinoilla. No, ei levyltä sentään veljesten duettoa löydy.

Ennakkoluulot sikseen ja asiaan. Melko tyylikkäällä kansitaiteella varustettu Between Floors esittelee päällisin puolin pätevää, selkeästi radiosoittoon tähdättyä rockia soittavan yhtyeen, jonka suurimmiksi vaikuttajiksi mainitaan Muse, Queens Of The Stone Age sekä Nine Inch Nails. Jälkimmäisiä yhdistävää tummaa nyrjähtäneisyyttä levyltä on turha etsiä, mutta Muse ponnahtaa monestikin mieleen; toisin sanoen falsettia ja dramaattisia sointukulkuja tarjoillaan vähintäänkin riittävästi. Onneksi yhtye on poiminut mukaansa elementtejä muualtakin: välillä yhtye naputtaa edespäin The Strokesin tyyliin, toisaalla taas mieleen tulee Lapkon kulmikas, metallisempi riffittely. Jopa grunge-henkeä tuntuu useammalla raidalla, joten palikat toimivaan levyyn ovat jotakuinkin kasassa...

...mutta paljon niitä myös puuttuu. Substancesin omasta äänestä ei levyltä kuulu pihahdustakaan, mihin suurimpana syynä on geneerinen biisimateriaali. Kaiken aikaa tutuilta kalskahtavat riffit ja sovitukselliset kikat menevät useammankin kuuntelukerran jälkeen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä sen kummempia muistijälkiä itsestään. Ville Parkkosen sinänsä taitavat, mutta vähän liiankin ylidramaattiset laulusuoritukset jäävät nekin vain osaksi nuottitapettia tyhjänoloisine riimeineen. Näiden seikkojen myötä Between Floors vajoaa lopullisesti tyhjänpäiväisyyden suohon kliinisen ja liiaksi silotellun soundimaailmansa vuoksi. Haistan muovin, mutta en tippaakaan hikeä, mikä on suuri ongelma kovaksi livebändiksi kehutun rock-bändin levyllä. Kun biisimateriaali ei sytytä, voisi livemeiningin tuntu pelastaa paljonkin - tällaisenaan kokonaisuus on pintakorea ja hengetön.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että imelästä nimestään huolimatta päätösraita Let The Rain Fall jäi kuin jäikin mieleen ilmavasti soivana ja muita raitoja onnistuneempana vetona, joten kyllä se potentiaali sieltä suonsilmäkkeestä onneksi hieman pilkottaakin. Lisäksi biisit ovat mitaltaan sopivia eikä levy sinänsä ole muutenkaan ylipitkä. Sisältöä sillä vain ei ole nimeksikään.