R.E.M.: Live at the Olympia

Warner

Maaliskuun viimeisenä päivänä vuonna 2007 Ilta-Sanomat väitti uutisessaan, että R.E.M. tekee historiaa aikomalla soittaa "uuden albumin biisejä yleisölle ennen kuin levy on edes ilmestynyt". Asiasisältö oli Sanomatalossa saatu suunnilleen kohdalleen, mutta historiaan ei tuolla kertaa tainnut jäädä kuin itse uutinen, joka jatkoi: "yleensä kiertueelle lähdetään vasta levyn julkistamisen jälkeen". Näinhän sitä luulisi. Uutisessa jäi huomaamatta se, että ajat jolloin R.E.M.:iä hyvällä syyllä pystyi kuvailemaan edelläkävijäksi olivat jo tukevasti takanapäin.

Jälkikäteen voi myös viisastella, ettei uutisessa mainittu tapahtuma ollut kiertue – yhtyeen itsensä mukaan kyse ei ollut edes esityksistä – vaan harjoitukset: viisi iltaa Dublinin Olympiassa, joiden aikana yksi rockhistorian suurista harjoitteli silloin vielä ilmestymättömän Accelerator-levyn materiaalia, sekä tilkitsi esityksiään soittelemalla levytettyä ja muuta levyttämätöntä materiaalia. Vuoden 2005 Helsingin keikan pompöösiin hittikavalkadiin verrattuna nämä illat Irlannissa tarjosivat yhtyeen, joka päästi lähemmäs itseään.

Vuonna 2007 julkaistu R.E.M. Live esitteli yhtyeestä lähinnä hittipuolen, joten on vain mukavaa että tällä 39 biisin ja kahden ja puolen tunnin mittaisella tuplalla pääpaino on yhtyeen vanhassa materiaalissa: 22 biiseistä on 80-luvulta (valinnat ovat usein hyvin odottamattomia), pari on aiemmin julkaisemattomia ja uusimmalta Accelerateltakin – joka loppujen lopuksi kuitenkin oli melko asiallinen albumi – kuullaan yhdeksän biisiä. Jäljelle jäävissä ei kuulla yhtäkään yhtyeen hiteistä, ja se on julkaisun luonteen huomioon ottaen hyvin ymmärrettävää. Hitittömyyttä on muutenkin pidettävä pelkkänä vahvuutena, koska R.E.M.:in valtavalle tuotannolle ei todellakaan voi tehdä oikeutta esittelemällä sitä vain niiden kautta – eikä oikeastaan mitenkään erillisinä kokoelmina, onhan yhtyeen joka ikisellä levyllä loistohetkensä, vaikka ne viime aikoina vähemmistössä ovatkin olleet.

Live at Olympia onkin tässä mielessä loistava keino noviisille tutustua yhtyeen vanhempaan tuotantoon. R.E.M. kuulostaa lavalla paremmalta kuin tuolloin: soitto rullaa kivuttomammin ja Michael Stipen ääni on yhä omintakeinen mutta vakuuttavampi kuin nuorena kloppina. Jacknife Leen yhtyeen kanssa tuottama julkaisu ei yritä kuulostaa modernimmalta kuin mitä se on – piirre jota Leen kanssa työskennellessä on pidettävä saavutuksena. Vitsaileva Stipe ja muutenkin hyväntuulinen yhtye päästää kuulijan melkein iholleen: treenikämpän välittömyys on tuotu onnistuneesti lavalle ja kokonaisuus on raikas. Jollain tavalla jää tunne, että vanha R.E.M. olisi tullut ainakin hetkeksi takaisin.