Villieläin: Julma satu

Universal Music

Suomi on ankea ja kylmä maa, jossa vaahdotaan armeijasta, tapellaan viinapäissään, pelataan jääkiekkoa ja tuotetaan valtaisat määrät surkeaa muka-metallia armeijasta vaahtoaville, viinapäissään tappeleville ja jääkiekkoa pelaaville isän maan puollustajille. Muun muassa tätä kaikkea lähdin pakoon viitisen vuotta sitten Hollantiin, etsimään suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, uusia ihmisiä ja henkistä kasvua. Löysin kaikkea edellämainittua positiivista, mutta ikävämpiäkin tilanteita mahtui mukaan muutaman kuukauden pituiseen oleskelujaksoon.

Karmaisevin oli eräs perjantai-ilta, jolloin lähdin espanjalaisen Grave Diggeriä ja Nightwishiä kuunnelleen toverini mukaan kampuksen "klubille" katsomaan erästä intoilemaansa yhtyettä, hollantilaista Epicaa. Olin aiemmin samalla viikolla suostunut ja maksanut lipustakin, mikä luultavasti johtui tavallista ärhäkämmästä flunssasta. Keikkailtana olin kuumeessa ja nenästäni vuosi jatkuvasti verta limakalvoja rikkovan niistämisen vuoksi. "Keikalla varmaan voi juoda kaljaa", oli lohduttava ajatus kun lähdimme polkemaan kampuksen läpi. Ja pihkat! Päänsekoittajia ei tarvittu, sillä Epican tympeä Nightwish-apinointi mahdollisimman epärockissa ympäristössä tyylitietoisten hollantilaishevareiden seassa yhdistettynä huteraan olooni tuotti kokemuksen, jota en koskaan tule unohtamaan. "Hyvä keikka", valehtelin jälkikäteen kirkkain silmin ja usutin kaveriani ostamaan levyä ja paitaa, ihan vain kosto mielessäni.

Miten tämä kaikki liittyy Villieläin-nimiseen suomalaisyhtyeeseen? Epican kokeminen oli oma typerä mokani, mutta Villieläin hyökkäsi kimppuuni varoittamatta. Ensikohtaamiseni Villieläimen kanssa ei nimittäin ollut mitenkään miellyttävä. Vietin yksikseni aivan helvetin ansaittua rauhallista koti-iltaa siemaillen punaviiniä ja kuunnellen Spotifysta valikoituja jazz-levytyksiä. Sitten minut keskeytettiin. Ei, asialla ei ollut jo tutuksi muodostunut Jonathan from Spotify, vaan jotain, eh, villimpää. Soitto-ohjelman vasempaan alakulmaan ilmestyi vihertävä kansikuva, vaatemainoksista tuttu muhkea miesääni kertoi yhtyeestä jotain nyt jo unohtunutta. Mutta musiikki, se jäi mieleen. Pitkään aikaan karmaisevinta Suomi-metallia, mitä olin kuullut. Ja ikävintä oli se, että Villieläin oli niin shokeeraavalla tavalla tunkeutunut elämääni.

Villieläimen taide muodostuu jäykästä riffittelystä, laulaja Nemilian sopraanosta ja luultavasti maailman vaivaannuttavimmista sanoituksista. Ja ikään kuin asiat eivät olisi tarpeeksi huonolla tolalla, on kansivihkoon menty ymppäämään luultavasti sulkakynällä Kalevala-korut kilisten kirjoitettu taustakertomus. Pätkä on sitä tasoa, mitä hevosista ja paskasta fantasiasta elävä alakoululainen olisi voinut raapustaa vihkoon välitunnilla:

Kyyneleet kirvelsivät naarmuisia poskia, kun tyttö kompuroi yli sianpuolukkapensaiden, läpi sykkyräisen tammilehdon, aina kylän rajalle saakka. Jokainen isku tuntui edeltäjäänsä kipeämmältä, jokainen kivi hakkasi uuden ruhjeen tytön valkeaan ihoon. Kerta toisensa jälkeen viskoutui kivisade kyläläisten nyrkeistä halkoen harmaan, tyhjän taivaan. Hiuksettomat naiset huusivat äänetöntä huutoaan, ja miehet löivät marjakuusikepeillään tahtia.

Varsinaista maailman-vitun-kirjallisuutta. Minustahan tuntuu juuri nyt aivan samalta!

Ja tietenkin Villieläin liittyy myös jääkiekkoon, sillä kappaletta Voittamaton on kuulemma soitettu MM-kisojen TV-lähetyksissä. Ja ihan varmasti sitä joku soittaa varuskuntien tuvissakin siivittämään viina-pillu-maahanmuuttokriittisyys-akselilla polveilevaa jutuniskentää. Allekirjoittanut shamaani Tähtien Loitsija antaa Villieläimelle yhden tähden siitä syystä, että biisin Voimat villieläimen kertosäe jäi loppupäiväksi päähän soimaan.