Petteri Sariola: Phases

Plastinka

Kitaristi Petteri Sariola on varsinainen yhden miehen orkesteri. Kaveri tehtailee akustisella soittopelillään samanaikaisesti melodiat, kompin ja slap-basson. Kaupan päälle hän käyttää vielä kitaran koppaa lyömäsoittimena. Lopputuloksena syntyvä soundi on upean monimuotoinen ja omaperäinen, vaikka touhussa onkin rutkasti vaikutteita Don Rossilta, Kotaro Oshiolta ja muilta akustisvirtuooseilta. Kyllähän tällainen kitarasankari on ehdottoman tervetullut tuttavuus kaikkien sähkistiluttajien lomassa.

Toisella levyllään Phasesilla Sariola on lisännyt ulkopuolisen soittoavun ja vähentänyt instrumentaalibiisien määrää. Linjaus ei ole lähtökohtaisesti lainkaan hassumpi, sillä kitaristi on myös osaava laulaja ja tarttuvien pop-sävellysten kynäilijä. Jo avausbiisi Distortionissa yhdistyvät svengaava slam-kitarointi ja tarttuvat melodiat. Etenkin eteerinen, stemmalaululla maustettu kertosäe kuulostaa onnistuneelta. Taustatukea tuo vielä Doug Wimbishin basso, mutta jo pelkästään Sariolan rytmikäs rudimenttihyökkäys pitäisi biisin tarpeeksi kiinnostavana.

Phasesilta löytyy pari muutakin oikein nasevaa popkappaletta, mutta aivan jokainen sävellys ei osu maaliin. I See You Everywhere ja parhaita balladiperinteitä kunnioittava Sailing pistävät vielä vibaa punttiin, mutta Kingston Wall -tyyppiseen kertsiin luottava ’84 valahtaa jo keskinkertaisen puolelle. Biisissä kuullaan sähkökitaraa, bassoa ja levyn tuottaneen velipoika Jyri Sariolan rumpalointia, eikä kokeilu oikein lähde rullaamaan.

Soittopuolella Sariolan Petterillä on homma edelleen mukavasti hanskassa. Kakkosraita The Release on levyn parhaita vetoja tarjoten juuri sitä taituruutta, melodiantajua ja menevyyttä, jotka tekevät Sariolasta niin erinomaisen muusikon. Samanlaisia biisejä olisin kaivannut tälle kiekolle enemmänkin; kokonaisuus jää nimittäin vähän ponnettomaksi Sariolan keskittyessä monessa biisissä tunnelmointiin ja äänimaisemointiin. Odysseus ei tunnu menevän oikein minnekään ja Until We Meetkin seikkailee vähän turhan syvälle easy listeningin alueelle. Vaikka Phases on hienoa kitarismia kiireestä kantapäähän, erottuu levyn biiseistä lopulta valitettavan harva todella edukseen. Ehkä olen vain tottunut liiaksi siihen vauhtiin, jota Sariola pitää yllä keikoillaan.