The Rasmus: Best Of The Rasmus 2001-2009

Playground

Heh. The Rasmus. Siis nimenomaan THE Rasmus, älkää nyt herran jumala sotkeko tätä bändiä siihen sympaattiseen funk-remeltävään teinipoikien remmiin, joka joskus kultaisella 90-luvulla varasti teinityttöjen sydämet Jyrkissä ja sittemmin vaikka missä. Tämä on nimenomaan se etuliitteellä varustettu synkempimielinen retkue korpinsulkia hiuksissaan. Ja sitähän ne ovat olleet enempi vähempi tämän vuosikymmenen mihin tämä Parasta-kokoelmakin rajoittuu.

En itse asiassa aivan tarkkaan tiedä mistä oikein johtuu se että The Rasmus avautuu meikäläiselle nimenomaan yhtenä parhaista suomalaisista musiikkituotteista. Vaikka kyseessä on ihan omin voimin kasautuneesta yhtyeestä, siitä jotenkin nousee aina välillä mieleen kaikkien kykyskabalöytöjen perusteella kasattujen ”tuotteiden” todellinen esikuva. Kertooko se sitten onnistuneesta tuotteistamisesta – siitä kuinka The Rasmuksesta on saatu aikaan sellainen mietityn aikaansa seuraava ja ulkoiselta olemukseltaan hyvinkin visuaalisiin mainoslehtisiin soveltuva paketti, jossa musiikki toki on edelleen keskiössä mutta jossa fanituotteet taitavat tuoda jo enemmän rahaa sisään kuin itse asia? Tai niinhän se taitaa olla ettei levymyynnillä itsessään enää yksikään bändi elä. Raha tulee vaikkapa mainostunnareista, filmien ja sarjojen soundtrackeiltä, rihkamasta ja jossain määrin keikoilta. Keikkailutulot taas edellyttävät isompia areenoita ja niihin mielellään kohtuullisen täydesti väkeä jos halutaan rahoiksi lyödä.

No se siitä ja takaisin Rasmukseen. Bändi on siis onnistunut tuote ja hyvä niin. Eihän menestymisessä ole mitään pahaa. Tottakai aina joitain valintoja täytyy jättää tekemättä jos haluaa tavoittaa massoja, turha moisista on mussuttaa. Ehkä se ärsyttävin asia The Rasmuksen kohdalla onkin niiden valintojen laskelmoivuus. Hyvistäkin kappaleista huolimatta musiikista itsestään on tullut monessa kohtaa turhan loppuun asti sorvattua, haavoittuvuuden ja sitä kautta sielun maksaessa laskun. Mennään liikaa helpoimman ja moneen kertaan käytetyn kautta. Tai jos ei mennä, niin vaikutelma on ainakin sellainen. Ainoa uutuus tällä levyllä kiteyttää tätä ajatusta osuvasti – October & Aprilin kaltaisia jousikaartavia, akustisen haikeasti näppäileviä ja käheästi kuiskaavia balladeja on viime vuosina kuultu duettomuodossa reilusti. Jos sellainen pitää vielä tehdä, niin miksi juuri Anette Olzonin kanssa? Onko tässä joku menestyvien pienten piirien mafia (vai pikemmin dynastia?) jonka mukaan voi valita irtiotot oman bändin jutuista vain HIMin, Nightwishin tai jonkun muun harvan oikeasti menestyneen kotimaisen kollegan joukosta? Jonkinlainen yllätyksellisyys ja todellinen itsensä haastaminen yhteistyöjutuissa olisi iloinen poikkeus…

Kyseessä on Best Of tietyltä aikakaudelta ja sellaisena levy ON hyvä. Tai ainakin sen kappaleet ovat hyviä. Kyllähän Rasmuksilta oikeasti löytyy hittibiisejä In The Shadowsista F-f-f-fallingiin. Oikeastaan yllättävän vähän levyltä nousee esiin kappaleiden eri-ikäisyys. Levy kuitenkin pitää sisällään yhteensä neljältä pitkäsoitolta nostettuja iskuja ja vuosivälikin pitää sisällään mm. Desibeli.netin elinkaaren. Siltä samalta poikamaisen käheältä haaveilijalta Lauri silti kuulostaa eikä bändi juurikaan ole lähtenyt toimivaa kaavaa muuttamaan. Vaikea on kuvitella että niiltä joita The Rasmuksen tummanpuhuvasta kaartava stadionpop puhuttelee puuttuisi joku tämän äänitteen ralleista. Nightwish-Olzonin kanssa tehty duetto ei vielä ole tarpeeksi kova vetonaula jotta suosittelisin levyn hankkimista faneille. Linja on siis johdonmukainen – pitkälti Best Ofin kohdallakin mennään sen suorimman ja helpoimman tien kautta. Antoisampaa olisi kuulla bändin laatikkoon jätettyjä kurotteluja haastavampiin suuntiin – biisikynäähän kyllä löytyy. Mutta eivätpä ne tämän tyyppiselle levylle kuulukaan. Siltikin tekisi mieli jättää tähdet antamatta... mutta pelkästään sisällön pohjalta ajatellen paketti on hyvä ja toimiva. Hyvät biisit ovat hyviä biisejä, vaikka niissä ei mitään uutta olisikaan.