Mark Knopfler: Get Lucky

Universal

Pari asiaa heti kärkeen: seesteinen ei ole tylsän, väsyneen tai laiskan synonyymi. Esimerkiksi Egotrippi, Eput ja Neil Young ovat tehneet joitakin erinomaisia (ja joitakin tylsiä, väsyneitä ja laiskoja) albumeja, jotka ovat yleisilmeeltään seesteisiä. Se ei myöskään välttämättä tarkoita, että kyseisten artistien tai yhtyeiden kehityskulku olisi kokenut hidastumisen tai lopullisen kuoleman noiden levyjen myötä.

Toiseksi: nukahtamismusiikki on vaikea ja aliarvostettu taiteenlaji. Siinä voi ajaa helposti tylsyyden karille, jolloin kuulija haluaa uinahtaa mahdollisimman pian. Höyhensaarille voi kuitenkin soudella onnistuneesti myös siksi, että taustalla soiva levy on miellyttävä. Tällöin musiikki toimii lasten iltasadun tavoin: antaa tunteen siitä, että kaikki on hyvin. Esimerkiksi edellä mainittu Neil Young, Anna Järvinen ja Norah Jones ovat parhaimmillaan erinomaisia ”nukahtamisartisteja”.

Sitä on myös Mark Knopfler. Puolivahingossa yhdeksi 1980-luvun stadionrockin ikoniksi kohonnut hiljainen kitaravirtuoosi on soololevyillään tehnyt selkeää pesäeroa Dire Straitsiin. Omillaan hän on keskittynyt kertomaan lempeällä äänellään pieniä mutta kiinnostavia tarinoita menneisyydestä. Sähkökitara soi taustalla säästellysti ja tyylikkäästi, ilman hikinauhamenneisyyden painolastia. Keskiössä ovat vähäeleisen kauniit melodiat ja kertojaääni vanhemman valtiomiehen mandaatilla.

Vaikka Get Luckyn tasaisen hyvä biisimateriaali ei tarjoakaan miehen uran ehdottomia huippuja, se antaa nuoremmille tekijöille oivallisen oppitunnin. You Can’t Beat The House –lönköttelybluesia ja onttoa The Car Was The One –lässytystä lukuun ottamatta albumilla ei heikkoja hetkiä ole; 45 minuuttia komeaa musiikkia samalla levyllä ei ole nykyään kovin yleistä. Aikuisrock-lokeroon teljetyn Knopflerin ainut selkeä AOR-veto Cleaning My Gun toimii seassa ihan mukiinmenevästi.

Avausraita Border Reiverin hilpeästä irkku-humppailusta huolimatta levy käynnistyy hitaalla dieselillä, parantaen jatkuvasti laatuaan. Värittömäksi haukuttu veteraani pistää jo nimiraidassa aika pahan: I always think it’s funny – gets me every time / the one about happiness and money – tell it to the bread line. Huilu, harmonikka ja viulu viimeistelevät raikkailla kelttivaikutteilla useamman kappaleen. Päätösraita Piper to The Endin raukean kaunis pillipiipari-fiilis johdattaa perässä seuraavan joukon makoisille unille.