Absoluuttinen Nollapiste: Musta hiekka

Johanna

”On vaikeeta. Vaikeeta. On.” Jotenkin tähän tapaan sujui taannoin radiossa pyörineen, turvavyön käytöstä muistuttaneen tietoiskun repliikki. Absoluuttisen Nollapisteen kymmenes albumi tehtiin ilman ”turvavyötä” eli ulkopuolista avustajaa. Vöiden puuttumisen lisäksi bändi ohjaa ylileveää viisimoottorista Abso -273,15 °C –jettiä, jonka laskuun tai nousuun on vaikea löytää kiitorataa. Uusia ystäviä yhtyeen on hankala saada, mutta tuskin Musta hiekka fanien silmillekään pöllyää.

Ja vaikeaahan se on. Lopputulos nimittäin. Nollapiste ei suinkaan lähde uuden Muse-flopin viitoittamalle suuruudenhulluuden tielle, sillä se edellyttäisi egoistista ulospäin suuntautumista. Mustalla hiekalla esiintyy tinkimätön, ulkokultainen, sisäänpäin vetäytynyt yhtye, joka tekee tasan tarkkaan sitä mitä haluaa. Introna toimiva Kivi kuivuu –instrumentaali ei ole sodanjulistus-fanfaari tai joukot kokoava merkinanto. Se on viisi miestä toteuttamassa taiteellista kunnianhimoaan.

Vaikka Nollapiste-koneen laskeutumisalusta on enemmän marginaalissa kuin kertaakaan 15 vuoteen, kulkuneuvo liikkuu sulavasti ja sen ohjaus on varmaotteisissa käsissä. Tommi Liimatta -nimisessä moottorissa saattaa edelleen olla eniten turboa, mutta tehoja löytyy muistakin. Ainoastaan basisti Aake Otsalaa ei tällä kertaa löydy biisien tekijätiedoista, mutta hänellä on merkittävä rooli kappaleiden sovittamisessa ja äänittämisessä.

Kuten albumin medialle piruilevassa trailerissakin tulee ilmi, bändin mestariteokset ovat olleet järjestyksessään parillisia julkaisuja: Muovi antaa periksi (1995), Suljettu (1999), Nimi muutettu (2001) ja Mahlanjuoksuttaja (2005). Parittomat levyt ovat olleet huomattavasti epätasaisempia välitöitä. Edellinen levy iiris (2007) kuitenkin rikkoi kaavan perushyvän kokonaisuutensa ansiosta. Musta hiekka jatkaa samoilla raiteilla. Se on kuin Usain Boltin rento alkueräjuoksu sileällä satasella.

Jotta levyn olemassaololla olisi tarkoitus, se on täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Iiris oli täynnä sovituksellisia kokeiluja mutta musiikin rakenteissa otettiin abso-mittapuulla hyvin vähän riskejä. Mustalla hiekalla vain neljässä kappaleessa on selkeä kertosäe ja yhtä monessa lauluosuuksia on vain A-osassa. Albumi rakentuukin vastakohtaisuuksista. Laulujen rakenteet ovat minimalistisia, mutta soundi jylhää ja isoa. Iloisimmin rullaavimmissa ralleissa on puolestaan synkimmät tarinat.

Valvoja-aika kulkee musiikillisissa ääripäissä päätyen Maailmojen sodan musikaaliversiota muistuttavaan puhelauluun ja taulut seiniltä pudottavaan feedback-noiseen. Elämä paristojen varassa riekkuu jossain iloisen Abba-discon ja Bob Hundin perverssissä välimaastossa, katsoen maailmaa isämurhaa suunnittelevan alaikäisen lapsen silmin. Iskelmän pakkoriimeille piruileva Teikäläisen taivas on Lennon- ja Leevi & The Leavings -vaikutteineen bändin uran hienoin slovari.

Tuottajan puuttuminen on kuitenkin kammennut levylle sellaistakin, mikä ei löydä sieltä paikkaansa. Kuponki-niminen kaupunki on Liimatan mittapuulla sangen keskeneräinen sormiharjoitelma ja Veistän kehdolle kantta menee metsään epäonnistuneessa robottiääni-kokeilussa. Kuten eräs tuttava oivasti lohkaisi, levyä vaivaa ensimmäistä kertaa Nollapiste plays Nollapiste –niminen suhteellisen harmiton tauti. Siihen tuottajalla olisi voinut olla rokote.

Toisaalta, esimerkiksi Loppuun katseltu kukkanen ei välttämättä olisi läpäissyt ulkopuolisen asiantuntijan seulaa, vaikka laulu paljastuu kuuntelukertojen edetessä yhdeksi levyn helmeksi. Hendrix-funkahtavien instrumentaalikertausten takaa löytyy hyytävä sieppaustarina: Pieni loppuun katseltu kukkanen: jos pyssyni tuntuu sinusta lämpimältä, pidätkö silloin mahdollisena, että onnentuojasi olisi kylmä? Se kiteyttääkin kuuntelua vaativasta levystä olennaisen: Ei heikkohermoisille.