Pissed Jeans: King of Jeans

Sub Pop

Sarjakuvan, grungen ja grungesarjakuvan ystävänä olen aina halunnut aloittaa levyarvion mukaillen Peter Baggen Hate-sarjakuvan jaksoa Buddy Bradley managerina. Tämän X-sukupolven sen sarjakuvaeepoksen rock-aiheisimmassa episodissa nuori nero Buddy Bradley on kirjoittanut kaitsemansa yhtyeen ylisanoja vuotavan keikka-arvion jo ennen keikkaa lähettääkseen sen paikalliseen zineen julkaistavaksi (Desibelissähän ei moista harrasteta). Odotin kauan, ennen kuin sain arvioon levyn, johon kelpaisivat samat sanat kuin Baggen luomaan, nilkki Bradleyn kehumaan Slutburger-yhtyeeseen. Teen sen nyt: "Pissed Jeansin ankaran atakin jälkeen luulet palliesi pyörineen tehosekoittimessa."

Voin vakuuttaa, että Pissed Jeansin manageri ei ole ollut tämän arvion kanssa missään tekemisissä. Hän ei ole tarjonnut minulle tuopeittain olutta paikallisessa rokkibaarissa, uhannut vääntää allekirjoittanutta kynäniskaa solmuun alle neljän tähden arviosta tai potkinut alavatsan tietämille varmuuden vuoksi jo ennakkoon. Indierock-/hardcorepunk -yhtye Pissed Jeansin kolmosalbumi King of Jeans saa neljä tähteä ainoastaan, koska se ansaitsee ne.

Ei sillä, että fyysisyys olisi King of Jeansista jotenkin kaukana. Levyn kuuntelun jälkeen olo tosiaan tuntuu siltä, että kepekset olisi lingottu. Tai että olisi saanut turpiin. Pennsylvanialaisyhtyeen tömäkkä kahdeksankymmentälukuinen groove (á la Black Flag) ei armoa anna, mutta jumankauta, että kunnon turpareissu tuntuu kotikissastakin oikein hyvältä vaihtoehdolta. Intensiteetti säilyy tiukkana alusta loppuun saakka. Välillä tuupataan kireällä draivilla (Human Upskirt), välillä soitetaan grungea kuten sitä olisi ammoin useamman pitänyt soittaa (Lip Ring), välillä upotaan sieraimia myöten upottavaan sludgeen Ozzyn aikaisen Black Sabbathin hengessä (Spent).

Täydellisessä maailmassa Mike Patton ja Modest Mousen Isaac Brock naisivat ja jompikumpi osapuoli synnyttäisi karvaisen lapsen. Tulos olisi Pissed Jeansin Matt Korvette, mies, joka sylkee sanottavansa edellämainittujen kuvitteellisten isiensä maneereilla. King for a Day -örinöitä? Jes! Intensiivistä Brock-syljentää? Kyllä! Ja mitä hän sylkeekään? Kuselle haisevia, bisselle maistuvia lauseita huulilävistyksistä ja hiustenlähdöstä, omasta erinomaisuudesta ja omasta laiskuudesta (Avauskappale False Jesii Part 2 kiteyttää levyn teeman hyvin näin: "I could put on a tight black shirt, but I don´t bother / I could hit the gym so it looks real nice, but I don´t bother".).

Hei Matt, Brad Randy ja Sean - tämä arvio on ihan oikeasti rehellisesti kirjoitettu. Mun pallit on hellänä, mutta se johtuu siitä, että te potkitte munaskuihin, ei kukaan muu.