Indukti: Idmen

InsideOut Music

Mitä varten levyarvioita tehdään? Olennainen kysymys jota varsinkin kyseisiä kirjoituksia tekevien ihmisten pitäisi aika ajoin miettiä. Tottakai niitä kirjoitetaan jotta lukijoille aukeaisi mahdollisuus saada kuvaa jonkin artistin jostakin tietystä julkaisusta. Jaa millaista kuvaa? No se taas riippuu ihan kirjoittajasta. Sekä ajoittain myös siitä kuinka paljon kirjoittajalla on ollut keskittää resursseja juuri kyseisen levyn ruotimiseen. Toinen pointti on vielä subjektiivisempi. Minä ainakin kirjoitan arvioita myös muokatakseni omaa musiikkikorvaani, luodakseni jonkinlaisen todellisuuden siitä mikä minulle putoaa ja mikä ei. Erityisesti tämän takia on välillä tarpeellista yrittää syventyä sellaiseen musiikkiin mikä ei välttämättä itselle ole tutuinta tai herätä samantein tykkäily-tuntosarvia värähtelemään.

Päällekäyvillä metallisilla kitararyöpytyksillä, jylhillä rytmitäyslaidallisilla ja psykedeelisillä elementeillä tykitellään puolalaisviisikko Induktin Idmen-levyllä. Musiikkia jossa psykedeliametalli kohtaa postrockin. Progemetalli on toinen tapa tiivistää asia yksinkertaisen otsikon alle. Ei todellakaan musiikkia jota meikäläinen normaalisti stereoistaan päästelee. Päätin tästä huolimatta haastaa itseni ja yrittää löytää valoisia ja positiivisia asioita puolalaisten keitoksesta. Ja löytyihän niitä.

Viisikko onnistuu parhaimmillaan oivasti yhdistelemään akustisen heleilyn raskaamman aallon jyrkänteisiin. Suomalaiseen makuun tippuva tyylikäs melankolia esimerkiksi Magyar Possen hengessä ei paikottain ole kovinkaan kaukana Idmenin rauhallisemman puolen instrumentaaleista. Vaikka se homman toinen puoli eli raskas jylhyys ei ole mikään onnen kaava meikäläisen korvissa, on Induktin trippailussa joka tapauksessa sen verran sykettä ja värikkyyttä että sitä jaksaa seurata myös siinä päässä. Huolimatta siitäkin että kappaleet venyvät pääsääntöisesti sinne seitsemään-kymmeneen minuuttiin. Rauhaisia torviosia ja seesteistä jazzmaista aamuyötäkin tahdittaa viriili syke eli punainen lanka on olemassa.

Taitavaa soitantaa levy pitää sisällään alusta loppuun. Mutta se ei ole läheskään niin olennaista kuin se että herkän maalailun ja jyräävän tripin yhdistelmässä on kiistämätöntä sielua ja kylmyydestään huolimatta myös sen verran lämpövärähtelyjä että sen tummasyinen kasvusto puhkeaa varovaisen hauraaseen kukkaan. Oikeastaan kaikkein turhin elementti tuntuisi olevan välillä käytetty laulu. Se ei mitenkään varsinaisesti töksähdä tai onnu, muttei myöskään vie pohjalla olevaa soittoa seuraavaan sfääriin. Ja kun se lähtee mörinään asti ei voi kuin huokaista… Se vakavanaamaisin metallisuus ja tosikkomainen örhentely kun nyt ei tässäkään tapauksessa tuo pakettiin ainakaan nousujohteista arvoa. Kyllä Idmenistä toki ihan toimivan tripin saa ja hetkittäin jopa kauniin.