Dingo: Live

Edel

Näin Dingon viimeksi lauteilla joskus vuonna 1994, kun 80-luvun ihmeyhtye teki ensimmäistä paluutaan. Pikkukaupungin ison ravintolan salissa yhtye soundasi kovalle, elämän janoiselle sekä uskomattoman vaaralliselle - vaikka koskettimissa olikin Pete Nuotiota noina vuosina tuurannut Pave Maijanen. Kuten historia kertoo, paluu jäi lyhytikäiseksi ja samoin kävi myös pari kertaa myöhemmin. Klassinen kokoonpano hajosi lopulta vuonna 2002, mutta koska Dingo on aina ollut sama asia kuin Pertti ”Nipa” Neumann, bändi puskee edelleen eteenpäin.

DBTL-festareilla viime kesänä äänitetty live ei häikäise soundeillaan, mutta nuorista soittajista kasattu taustabändi kuulostaa lähes yhtä vaaralliselle kuin ”se ainoa oikea” silloin kauan sitten. Settilista pitää sisällään tietysti ne olennaiset numerot, jotka otetaan vastaan juuri sillä samalla hurmoksella, joka nosti bändin listojen kärkeen 80-luvun puolivälissä. Lyhyen intron perään kiskaistavassa Lähetyssaarnaajassa Neumannin ääni hapuilee hetken, mutta napakka soitto paikkaa tilannetta, ja kun yleisöä on vähän laulatettu, ei alkukankeudesta ole enää tietoakaan.

Livelevyt joutuvat aina taiteilemaan sillä epämääräisellä rajalla, mitä kannattaa ja ei kannata tehdä, ja kuinka rosoiseksi lopputulos kannattaa jättää. Koska iso osa kappalemateriaalista on lähtöisin 80-luvulta, soundeja on luonnollisesti päivitetty ja biisejä siinä sivussa uudelleensovitettu. Etenkin Sinä ja minä sekä Nahkatakkinen tyttö saavat nuorennuksesta uutta nostetta, kun taas isot hitit Levoton tuhkimo ja Autiotalo kiskaistaan selvästi varmemman päälle. Tasapaino on silti kohdallaan, mistä bändille pisteet.

Dingon suuruuden päivistä on jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta silti yhtye saa yhä yleisöstään irti suunnattoman äänen. Siinä yksistään on jo riittävästi syytä julkaista live-levy, joka on vain harmillisen lyhyt. Studio bonus-raita Indiana jää hurmoksellisen live-esiintymisen jälkeen lähinnä sivuhuomioiksi.