The Flaming Lips: Embryonic

Warner

Joistain levyistä on äärettömän vaikea kirjoittaa mitään järkevää. The Flaming Lipsin uusin, kahdelle levylle aseteltu noin 70-minuuttinen Magnum opus Embryonic on sellainen. Olen sen seurassa tähän mennessä itkenyt ja nauranut, nauttinut ja tuskaillut, ihastellut avaruuksia ja tutkinut sisimpiä. Se tuntuu rakkaudelta, josta haluaisi kertoa kaikille, ja jonka aivoituksista ei ota juurikaan selkoa. Se tuntuu kaluavan tunneskaalan kaukaisimmatkin nurkat ja sen valtavuus ahdistaa. Se tuntuu askeleelta eteen- ja ylöspäin. Se on todennäköisesti yhtyeen paras luomus.

Tyhjässä talossa äänitetty, paljolti editoiduilta jameilta kuulostava 18-biisinen matka jonnekin sisä- ja ulkoavaruuksiin kunnioittaa Miles Davisin perintöä mutta ei kuulosta miltään muulta kuin tekijältään. Wayne Coynen abstraktit visiot saavat jälleen kerran kristallinkirkkaan toteutuksen, eikä yhtyeen kokeellista otetta popmusiikin jäsentämiseen kannata mainita – se on selviö.

Thorsten Wörmannin matemaattiset mietteet tai Karen O:n eläimellinen kiljunta (joka on nauhoitettu puhelinlankojen yli) kuuluvat Embryonicille siinä missä mikä tahansa muukin, koska mikään ei ole Lipseille vierasta tai outoa. At War With The Mystics kuulostaa Embryonicin jälkeen lähinnä suoraviivaiselta rock-levyltä, ja vaikka uutukainen välttelee ilmeisimpiä hittejä, sisältää se ehkä parasta The Flaming Lipsiä koskaan. Tuntuu kuin yhtyeelle olisi kasvanut siivet, koska tutun torson ympärillä on nyt tilaa luonnon ja avaruuden äänten temmeltää.

Leikkisä, mutta yhtä lailla vakava, ja suurieleisyydessään jämäkkä kokonaisuus haastaa ja palkitsee. I Can Be A Frogin outo mutta äärettömän sydämellinen ja siksi kaunis rakkaustarina, tai yhtyeen omaa perintöä hyväksikäyttävä Silver Trembling Hands ovat vain esimerkkejä niistä herkuista, joita tälle(kin) Lips-albumille on piilotettu. Huippukohdiksi nousevat kuitenkin ne hetket, joilla ei ole selkeää päämäärää: ne liikkuvat vaanien ja yllättävät kun niihin haluaisi uskaltaa luottaa.

Kukaan muu ei tee tällaista musiikkia, mutta tuttuus ei silti tuo turvallisuutta. Päinvastoin, parasta tässä vastustamattomassa ja ehtymättömässä albumissa on ehkä loppujen lopuksi kuitenkin se, ettei siitä osaa sanoa oikeastaan yhtään mitään. Vuoden paras albumi.