Brett Anderson: Slow Attack

Edel

Entisen Suede-solisti Brett Andersonin kolmas soololevy Slow Attack on hyvin nimensä mukainen albumi. Se on hidastempoinen ja yleiskuvaltaan lähinnä raukea, eikä sen teho tule kuin viivellä – jos on tullakseen. Viimevuotinen Wilderness ei ollut kovin kummoinen levy. Se tasapainotteli pienimuotoisen kauniin ja hyvinkin mitäänsanomattoman välillä. Slow Attack on jossain määrin samoilla apajilla. Välillä se sykähdyttää mutta liian usein se on niin ilmeetön, ettei se jätä mitään jälkiä.

Vuonna 2009 Anderson on kuitenkin johdonmukaisempi kuin viime vuonna. Levy on nimittäin hyvin tasainen, ja siksi hyvin miellyttävä. Toki levyn aloittava Hymn tai sen päättävä Leave Me Sleeping ovat biiseinä parempia ja mielenkiintoisempia kuin monet muut, mutta kun levyn jättää taustalle soimaan, voi aina kuuloaan terästäessä tarttua johonkin yksityiskohtaan, eikä useimmiten tarvitse pettyä. Andersonin ymmärrys pienten osien käytöstä sekä taito luoda dramaturgisia kaaria pienessä mittakaavassa on edelleen kohdallaan.

Anderson oli Suedessa härnäävän androgyyni narsisti ja ulospäin suuntautunut hedonisti, jonka laulutaide oli hämmästyttävää ja biisit usein loistavia. Yksinään hän tuntuu olevan, niin, yksin. Laulut ovat surumielisen pieniä, ne käpertyvät sisäänpäin ja tuntuu kuin koko paketti olisi vuorattu masennuslääkkeiden puuduttavalla verholla. Mikään ei tunnu vihjaavan siitä parrasvaloja rakastaneesta Andersonista, johon niin monet toivottomasti rakastuivat.

Muovisesta Suede-miehestä muuntautuminen lämminhenkisemmäksi taiteilijaksi on Andersonin kohdalla yhä kesken. Slow Attack ottaa kuitenkin askeleita oikeaan suuntaan, jos sillä tiellä on tarkoitus kulkea. Samalla kun pääosan esittäjästä on tullut lavaste omassa näytelmässään, on kokonaisuus vahvempi kuin miehen aiemmilla soololevyillä.