Kukkonen: Hyvä mies

Omakustanne

Kyllähän suomenkielisiä lauluntekijöitä piisaa, mutta harva heistä on oikeasti niin hyvä että kykenee luomaan taidoillaan ihan uraa. Harrastepohjalta on levyllisen kappaleita paketoinut myös hämeenlinnalainen Jorma Kukkonen, joka käyttää taiteilijanimenään pelkkää sukunimeään. Artisti maksaa, säveltää, sanoittaa, laulaa ja tuottaa. Apuvoimina on ollut vain instrumenteissa ja tuotannossa Willy D.. Mikä taas ei ole vahvuus.

Jostain itselle käsittämättömästä syystä Kukkosen laulut on sommiteltu todella halvan kuuloisten syna-taustojen ja kamalan rock-kitaran päälle. Vastaavanlaisia soulsynajuttuja kuuli jossain tavaratalon pukkijoulukeikoilla armaalla 80-luvulla, ja jotka jaksavat nostaa hymyä vain suomihuumorin klassikoissa tyylin Petelius ja Kalliala. Ruotsinlaivarytmiikan, synamausteiden ja sähkökitaravinguttelun epäpyhä kolminaisuus on vähällä tappaa sen sielun ja lämmön mikä Kukkosen sydämestä on levylle vuodatettu.

Kukkonen on tosissaan. Eli tällä levyllä ei ole juuri pilkettä silmäkulmassa, mikä tarkoittaa sekä sitä että anti on hetkittäin melkoisen jäykkää, mutta myös sitä että jotain siitä sydänverestä välittyy myös kuulijalla. Eikä Kukkonen ole mikään maailman huonoin laulaja. Erittäin epäonnistuneesta näkemyksestä ja tavasta tuoda rockia laulelmaan huolimatta Kukkosen laulut onnistuvat paikoittain säilyttämään myös mukavasti hymyävän kepeyden. Eikä se kaaren käyttö sinänsä olisi yhtään huono asia jos maisema olisi toisenlainen. Oi miksi aikuisen miehen tuntemuksia pitää yhdistellä halvan kebabpaikan jouluvaloihin?

On Kukkosen sanomassakin toki välillä melkoisen korneja kuvia. Vaikka vaikkapa Kulkurilaulusta voisi saada toisenlaisella sovituksella ihan toimivan suomalaisen hobo-laulun, niin esimerkiksi nimibiisin substanssit ja agendat ja samassa luettelossa vilahtelevat talikot, perhepitsat ja turvakengät menevät täysin ohi tikkataulun taustastakin. Kostea kasvukertomus Mahtava maitti aiheuttaa jo melkoisia ahdistusväristyksiä.

Neuvoksi Kukkoselle jatkoon voisi sanoa että pudota kaikki sähköinen pois äläkä edes yritä hymyilyttää kuulijaa. Tällaisiin aiheisiin ja laulaja-lauluntekijätouhuun sopisi huomattavasti toimivammin mahdollisimman juureva, riisuttu ja rehellisen suomimelankolinen ote. Mikä ei toki tarkoita sitä ettei voisi samalla olla toiveikas. Heti kun otetaan akustinen käteen Ovat kuihtuneet ketoni kielot-kappaleella niin homma alkaa kääntyä nousuun. Paitsi että hyvä vire käännetään eikä sitä syö erkkikään-sanailulla ja ihme jazzhumppaloppusoololla samaan huttuun. Eli näillä toteutustavoilla tätä ei oikeasti kestä kuunnella. Erkkikään...