Julkaistu: 24.10.2009
Arvostelija: Antti Hurskainen
Labrador
The Mary Onettes on elävä todiste siitä, kuinka vahvasti näkyvät vaikutteet voivat olla taakan sijaan voimavara. Jokainen The Curen tai New Orderin kaltaisia 80-luvun laatupopin suuruuksia joskus kuunnellut tietää Islandsin ensisävelistä lähtien mitä tuleman pitää. Kun sekaan heitetään vielä a-han tai säröistä riisutun Mew’n kaltaista kristallista melodiakaarta, ollaan ruotsalaisnelikon muotokielen ytimessä.
Runsaat syntetisaattorit limittyvät bändin toisella pitkäsoitolla kaiutettuihin rytmityksiin ja tunteikkaaseen lauluun komeasti. Maailmoja syleilevät kertosäkeet liippaavat sopivan läheltä liikaa mahtipontisuutta, eivätkä tukehdu kuin paikoin. Sävellyksistä ja sanoituksista vastaava Philip Ekström käsittelee läpi levyn menetyksiä ja etenkin vanhenemista, mitä jo otsikot kuten Once I Was Pretty ja The Disappearence of My Youth kuvaavat. Synkistely tuntuu dominoivasta roolistaan huolimatta uskottavalta, sillä laulujen minästä huokuu aito haavoittuvuus. Ekström onkin luonnehtinut Islandsia melkein liian henkilökohtaiseksi, vaikeaksi soittaa ystäville.
It’s just a matter of time ’till they put me in the grave / so I don’t cry for love julistetaan ehkä levyn komeimmassa tunnelmapalassa Cry For Love. Ei tietenkään ehdi kulua kuin muutama minuutti kun rakkauden perään itketään taas oikein olan takaa, mutta suuret tunteethan osaavat olla ristiriitaisia.
Islands on hienoisesta ylimittaisuudestaan huolimatta teos, josta The Mary Onettes saatetaan jatkossa muistaa. Kertakäyttötavaraksi näin perusteellisesta ja perimmäisten asioiden kanssa leijailevasta kokonaisuudesta tuskin on.
Tehtiinkö laadukkain popmusiikki mielestäsi 1980-luvulla? Oletko heikkona mahtipontisiin syntetisaattorimelodioihin ja rohkeasti tunteellisiin kertosäkeisiin? Philip Ekströmin johtama ruotsalaisbändi The Mary Onettes saattaa olla uusi suosikkisi.
Kotisivut: www.themaryonettes.net
(Päivitetty 24.10.2009)